— Tahdotko sinä päästä tuosta naisesta? kysyi Brita.
— Enhän minä toki tuossa naisessa aio kiinni riippua, vaan olen sitä iloisempi, jota pikemmin hänestä pääsen.
— Mitä häntä sitten tänne toitkaan?
— Kukapa sitä voi vastata kaikesta, mitä kiukkupäissään tekee. Minä tahdoin saada naisen, jolle voisin naisia haukkua oikein mielin määrin. Mutta sitten olen tullutkin huomaamaan, että voi sitä miestenkin kanssa naisista puhua ja se helpottaa paremmin.
— Jos niin on asiat, niin kyllähän minä tahdon parastani koettaa ja auttaa sinua tässä tuiki tukalassa tilassa, sanoi Brita.
— Kyllä sinun uhrautuvaisuutesi toisen hyväksi on niin suuri, että minä en voisi sellaista oikeastaan vastaan ottaa. Parasta olisi kai, että minä menisin ja väkivoimalla tuon naisen ajaisin pois Rapalasta. Ja niin minä teenkin!
Sen sanottuaan hän riensi taloa kohden välittämättä vähääkään toisten huudoista. Kun hän pääsi perille, sieppasi hän Hankkua käsikynkästä kiinni ja sanoi:
— Nyt sitä neitsykäiselle tuli äkkinäinen lähtö!
Hankku huitoi ja huusi, mutta eihän se auttanut, mentävä oli, kun Arvid häntä veti mukanaan kartanolle. Sitten sieppasi hän piiskan ja huitoi sillä. Hankku juoksi parkuen tietä pitkin talosta pois. Voitonriemuisena seisoi Arvid kartanolla, kun hän äkkiä näytti muistavan jotain, juoksi taloon ja sitten Hankun jälestä. Tämä, nähtyään Arvidin juoksevan häntä kohden, karkasi minkä suinkin alta pääsi. Arvid harppasi jälestä ja sai hänet vihdoin kiinni ja sanoi:
— Minä unohdin maksaa sinulle sen, minkä lupasin tuodessani sinut tänne. Istu tähän kivelle minun viereeni, niin tehdään tilit selviksi.