— En minä tiedä, mutta jotain muuta siinä täytyy olla kuin tällaiset, sen minä sanon.
— Menkää hiiteen! ärähti Kalle puhelimeen. Hän meni suuttuneena konepajaan, koettaen unohtaa lesken vaatimukset. Mutta ajatus ei päästänyt häntä rauhaan. Leski oli oikeassa. Levyn täytyi kestää. Hän kulki pienen siirrettävän ahjon ohitse. Sen päällä oli kappale rautaa. Hän otti sen, pani erään pojan lietsomaan, kuumensi raudan ja takoi alasimella siitä kauniit kääntösaranat, jotka olivat sellaiset, että levyyn kiinnitettyinä ne taipuivat levyn päälle, menemättä lokeroiden sisään. Hän välitti tätä tehdessään vähät konepajasta ja shrapnelleista, hän oli taas vain maalaisseppä, joka hiljaa nakutteli meltoa rautaa alasimella. Hän vei saranat mallihuoneeseen, koetti niitä toiseen siellä olevista pöydistä, käski miehiä pitämään kiinni ja istui pöytälevylle. Se kesti.
— Hän on kymmenen kiloa minua köykäisempi, istukoon nyt sen päällä vaikka kaikki joulunpyhät, kyllä se nyt kestää, tuumi hän nauraen.
Mies lähetettiin viemään saranat lesken luo.
Oli jouluaaton aatto. Kalle muisti äkkiä, että hänen piti jotain lähettää kotiaan ja Almalle. Hän meni kiireesti kaupungille, poikkesi erääseen naisten pukukankaita ja koruja kauppaavaan liikkeeseen ja sanoi puotineidille:
— Minä tahdon eräälle maalla olevalle nuorelle tytölle ostaa jotain.
Mitä minä ostan?
— Onhan täällä vaikka mitä.
— Ottakaa sitten sellaista kuin itse tahtoisitte.
— Paljonko edestä?
— Sadanviidenkymmenen.