Bergman pysyi aivan ymmällä, sillä hän ei käsittänyt sanaakaan tästä kaikesta.
— Onnellinenko?
— Niin juuri. Kyllä minä olen tiennyt, että ihminen voi paljon järjestää, mutta tällä kertaa minun täytyy sanoa, että tämä on tullut aivan kuin taivaasta. Minunhan täytyi, kuuletteko, täytyi saada sijoittaa osa miehistä jonnekin muualle. Minulla ei ollut tiedossa mitään paikkaa. Ja nyt tulee tämä. Hyvänen aika, kuinka minä olen onnellinen!
Hän oli vielä niin surkean näköinen, että Bergman arveli hänen ilveilevän. Mutta pian Kalle oli toipunut tästä odottamattomasta mielentilastaan ja saattoi puhua asiasta aivan rauhallisesti.
— Jos puolet miehistä otatte täältä, niin minä annan teidän ne itse valita.
— Sitä minä en tee. Minä olen varma siitä, että täällä on kunnollista joukkoa kaikki tyynni. Valitkaa te!
Kun Kalle tämän keskustelun jälkeen tuli konepajaan, katsoi hän työmiehiin aivan toisella tapaa. Nyt hän jo selitti heille, että hän aikoo pitää puolet miehistöstä, mutta että toiselle puolelle on hankittu hyvät paikat.
Seuraavana päivänä oli shrapnellien valmistus saavuttanut kaikkein korkeimman tuloksensa, tuhatkahdeksansataa. Kalle katseli miesten työtä, ja suuri ihailu täytti hänen mielensä. Jokainen teki vain ne määrätyt liikkeet, jotka olivat välttämättömiä, ei mitään liikaa, ei mitään sellaista, joka rasittaisi ruumista ylimääräisesti. Kukaan ei puhunutkaan hänelle enää, ei kukaan katsonutkaan hänen kulkiessaan ohitse. Konepaja oli yksi ainoa yhteinen kone, joka toimi säännöllisesti ja ponnisti viimeiseen asti. Ja kun vuoro vaihtui, kun uudet miehet virtasivat sisään, kun työhön saapui verestä väkeä, niin kuuli aivan selvästi, miten ensimäisenä tuntina aivan kohina kasvoi suuremmaksi, laskeutuen sitten vähitellen aivan kuin suureksi suvannoksi, joka tasaisena meni eteenpäin, kunnes uusi vuoro taas toi uuden voimakkaan laineen.
Viimeistä edellisenä päivänä rikkoutui äkkiä kaksi konetta. Niitä ei olisi enää millään ennätetty panna kuntoon ajoissa! Kalle aivan sävähti. Hyvityssakko ei voisi olla suuri, sen hän tiesi, jos shrapnellien määrästä hiukan vielä puuttuisikin, mutta hän ei olisi tahtonut kunnian vuoksi olla täyttämättä tilausta, sillä hän tiesi varsin hyvin, että tämän suoritus voisi tuoda pajaan uuden tilauksen, uuden työlaineen, joka heittäisi kaiken korkealle jälleen, kannustaisi toiminnan viimeisiinsä asti ja antaisi jokaisen tuntea sen suuren ilon, mikä on työssä, kun se kuumeisena täyttää ihmisen.
Hän vihasi koneita, jotka nyt rampoina seisoivat. Miehet olivat vaiti hänen ympärillään. Olisi tarvittu valaa uusia koneenosia, ja siihen ei enää ollut aikaa. Jokainen ymmärsi, että koneet eivät olleet kestäneet sitä hirveää kulutusta, jonka alaisiksi ne olivat joutuneet näinä kolmena kuukautena.