— Ainahan sanotaan, ettei talvella työtä ole Helsingissä. Sitähän kaikki valittavat.
— No, on se ihme ja kumma, ellei sitä minulle tule.
Paljon he tästä puhelivat ja tyynesti kaikkea harkitsivat. Odottihan nuori Alma, että Kalle sittenkin olisi jollain tavoin luvannut palata häntä noutamaan, mutta kun Kalle ei sitä sanonut, ei hänkään tohtinut kysyä.
He erosivat, eikä Kalle ollut mitään luvannut eikä Almalla ollut siis mitään, mille olisi elämänsä rakentanut vastaisuudessa.
Kyllähän Kalle lähtiessään ajatteli juuri sitä, että hänen olisi pitänyt jotain kuitenkin Almalle luvata, ja tämä ajatus hidastutti käyntiä kotia kohden ja mieli teki kääntyä puhelemaan siitä Alman kanssa. Mutta ajatukset eivät päästäneet häntä palaamaan:
— Eihän sitä tiedä kuinka käy, sanoi hän. — Nyt voi Alma näyttää parhaalta tytöltä, minkä voi saada. Mutta kun pääsen toisaanne elämään, niin ehkä voi sattua siellä eteen vielä parempia. Annettu sana on annettu sana, sitä ei pidä heittää tarpeettomasti toiselle ja sitoa itseään. Jos siksi kääntyy, etten toista, parempaa tapaa, niin saatanhan silloin tulla tänne takaisin.
Ja tämä ajatus rauhoitti mieltä ja sen avulla hän pääsi kaikista ristiriidoista. Eikä hän nyt paljoa joutanutkaan Almaa enää ajattelemaan, sillä kotiaan lähestyessään hänen tuli miettiä, millä tavoin isälleen kaiken selittäisi. Ei isä vastusta, sen hän tiesi, mutta eihän tiennyt, mitä äijä oli ajatellut. Ja Kalle pani suuren painon isänsä mielipiteille.
Kun hän kotiaan tuli, oli isä jo levolla. Kallea ei nukuttanut. Hän istui tuvan portailla, ja vasta myöhäiseen, kun Mikko palasi kylältä, hän tämän seurassa siirtyi tupaan.
Aamulla aterioitua Kalle otti asian puheeksi.
— Minä olen aikonut lähteä Helsinkiin, sanoi hän. — Mitä te, isä, siitä ajattelette?