— Ja miksi ei se tulisi, jos kerran nyt jo olet sitä ajatellut.
— Voihan jommankumman mieli muuttua.
Alma oli vaiti, hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä, ja sormensa hypistelivät esiliinaa.
— Älä siinä vaan rupea itkemään sellaista pikku asiaa, sanoi Kalle. — Tiedäthän, etten minä voi sietää itkua. Se saattaa minut aivan raivoon.
— En minä itke, vastasi Alma, vaikka äänensä tätä lausuessaan värisikin. — Sinähän tietysti teet, niinkuin sinulle on parasta.
— Juuri niin, mikä minulle on parasta!
— Eikä minulle?
— Kuka sen tietää nyt vielä, mikä sinulle on parasta? Näet hyvinkin toisia ja silloin…
— Ei puhuta siitä, Kalle. Ja millä sinä aiot ansaita siellä enemmän kuin täällä? Puhutaan siitä.
— En tiedä vielä, mutta kai työtä tekevälle tulee eteen.