— Minä olen aikonut lähteä Helsinkiin, sanoi Kalle.
Tyttö katsoi häneen kummastuneena.
— Mitä sinä sinne menet? Eikö täällä ole työtä?
— Ei niin, että minulle riittäisi. Onhan nyt jo syksy ja kohta loppuvat pajatyöt. Se vähä mitä on kengittämistä ja semmoista, sen jaksavat kyllä isä ja Mikko tehdä hyvästi. Mutta ei yksistään se pakota minua pois. Täytyy ajatella vähän pitemmällekin. Muutaman vuoden päästä on Mikko jo aivan varttunut, ja silloin ei tässä pitäjässä enää riitä työtä kolmelle sepälle kiireimpänäkään aikana. Ja sitäpaitsi, enhän minä voi jäädä tänne elinajakseni.
— Kyllähän minä tuon ymmärrän vallan hyvin, sanoi tyttö. — En minä koskaan ole ajatellutkaan, että sinä aina täällä olisit. Mutta minä en olisi uskonut sinun lähtevän juuri nyt, vaan vasta sitten myöhemmin.
— Milloin myöhemmin?
Tyttö oli vaiti.
— Sanohan nyt, Alma, milloin olet ajatellut minun lähtevän täältä?
— Silloin kun olemme ensin menneet naimisiin. Onhan silloinkin vielä aikaa.
— Minä olen ajatellut lykätä sen asian tuonnemmaksi. Kyllä siihen on sittenkin aikaa, myöhemmin. Jos se sitten tulee.