— Niin ostankin. Niin ostankin! Minuutilleen oli auto tehtaan pihalla. Kalle hyppäsi siihen. Hän loi tutkivan katseen ajajaan. Hän punnitsi miehen kelpoisuuden yhdellä katseella. Käyköön kuinka tahansa, hän tiesi, että tuo mies vie hänet perille.
Automobiili läksi hyvää kyytiä pihalta ja teki portilla kauniin kaaren. Molempien miesten ruumiit käännöksessä taipuivat.
— Keskipakoinen liike, ajatteli Kalle muistellen koneopin määritelmiä. — Mutta minua ei elämän keskipakoinen voima singahutakaan pois, sillä minä olen itse vastainen voima, joka vetää luokseen.
KOLMASTOISTA LUKU.
Auto kiisi. Lähellä kaupunkia oli pakko hillitä vauhtia, mutta jota pitemmälle maaseudulle tultiin, sitä hurjempaa vauhtia mentiin. Tämä kiivaus, joka oli täydessä sopusoinnussa Kallen luonteen kanssa, vaikutti häneen ihmeellisen viihdyttävästi. Kun tuli pitkä, aivan suora tienkappale eteen, eikä missään näkynyt ajajia tai jalankävijöitä, silloin kuljettaja lisäsi nopeuden kaikkein korkeimmaksi, pieni kone nousi kepeästi mäkiä ylös ja laskeutui hurjaa menoa niitä alas. Koneen pienuus teki mahdolliseksi, että se saattoi haitatta liikkua tavallisilla maanteillä ja väistää vastaantulijoita tarvitsematta konetta kokonaan pysäyttää.
Mitään onnettomuuksia ei matkalla tapahtunut, auto kesti koeajonsa mestarillisesti.
Oli ihana suvinen ilta, kun auto pyyhkäisi rautatien radan yli ja Kalle tiesi kohta pajan näkyvän kylän laidassa. Hän käski hiukan hiljentämään vauhtia. Heta huuhtoi astioita pihalla ja nosti päänsä katsellakseen ohitse-ajajia. Hän ei tuntenut Kallea. Olisihan Kallen tehnyt mieli seisauttaa kone vanhan kodin kohdalla, mutta hänellä ei ollut siihen aikaa.
Aitan kohdalle, juuri siihen, missä Alma oli erotessa häntä suudellut, Kalle antoi auton pysähtyä. Talon veräjällä seisoi muuan keskikasvuinen poika.
— Onko Alma siellä?
— Niin, Almako? Se piika Almako?