— Ei sisu kai anna myöten?
— No, ei anna.
— Arvasinhan sen.
He puhelivat asiasta vielä jonkun aikaa, ja pian oli päätös valmis.
— Tarvitset tietysti alkua varten rahaa, sanoi isä.
— Ehkä vähän. Mutta eiköhän tuota työtä piankin siellä saa.
— Se ei ole varmaa. Onhan minulla säästöjä, ja ovathan ne isoksi osaksi sinunkin ansiotasi. Paljonko tahdot?
— Jos satasen saisin.
— Ota kaksisataa. Voithan säästää, jos siksi tulee. Mutta voihan olla, että rahaa hyvinkin tarvitset. Ja niinkuin sinut tunnen, et sinä täältä pyytämään tule kesken ainakaan.
— No, ei kai haluttaisi, vastasi Kalle nauraen. Vakava oli seppä sen päivää, katseli vain, miten poikansa etsi tavaroitaan kokoon ja ne järjesti matkalaukkuun, jonka itse oli kerran valmistanut nähtyään toisilla samanlaatuisia. Hän oli takonut sen kulmiin kauniit koristeet, ja lukkokin siinä oli aivan omatekoinen, siro ja vahva. Mikon kanssa Kalle puheli paljon matkastaan ja oli reippaalla ja hyvällä tuulella. Ei hän suuria tahtonut ajatella näin ensi aluksi saavansa aikaan, mutta aivan varma hän oli siitä, että työtä hänelle tulee ja sen mukana rahaa runsaasti, ja hän lupasi katsella veljelleenkin sopivaa tointa ja kutsua hänet silloin seuraansa.