Mutta kun ilta tuli ja matkavalmistukset olivat päättyneet, lähtö aamulla edessä ja kotikylästä luopuminen alkoi tuntua raskaalta, silloin Kallessa heräsi kaipaus Alman luo.
— Tuskin häntä parempaa mistään kohtaan, ajatteli hän. — Niin rauhallisesti kuin hän eilen otti asian, joka varmasti hänen sydäntään kovasti koski Sellainen tyttö ei kesken säikähdy muutakaan elämässä, sillä kai kaikki muu on pientä tällaisen rinnalla. En minä häntä saa päästää pois. Kai minä rikkaammankin voisin saada, sillä komea mies aina saa mitä hän tahtoo, mutta mikä apu minulla semmoisesta olisi?
Hän läksi astelemaan Alataloa kohden, missä Alma palveli.
— Jos minä kerran voin minkä painon tahansa kädelläni punnita ja sen määrän tarkkaan sanoa, niin täytyy kai minun osata ihmisiäkin ja niiden arvoa punnita, jos aion onnistua maailmassa. Ja painaa kai Alma muiden rinnalla enemmän kuin muut.
Hän saapui taloon ja asettui aidan viereen. Lehmiä juuri lypsettiin. Alma ei häntä heti huomannut, sillä hän oli kyyryllään työssään. Kun hän rainta kädessään astui kaatamaan maitoa saaviin aidan toiselle puolelle, huomasi hän Kallen.
— Minä lähden sitten huomenna, sanoi Kalle.
— Aamujunassako?
— Niin on aikomus.
Alma tuli hieman kalpeaksi, ja hänen kaataessaan maitoa läikähti sitä hiukan syrjään. Kalle sen huomasi eikä voinut selittää, miksi tuo pieni seikka teki häneen syvän vaikutuksen.
— Hän suree, mutta ei tahdo sitä näyttää, ajatteli hän, jotta minun olisi helpompi lähteä.