— Kun sinä et vain unohtaisi, että se siis on neljän päivän päästä.
— Enhän minä toki sellaista päivää unohda, sanoi Kalle nauraen.
— Ei sinusta taida tietää, lausui Alma. — Jos unohdat, niin lähetän hakemaan.
— No, minä vannon ja vakuutan, että olen silloin jo kahta tuntia ennen paikallani. Minä vannon sen, kuuletko, vannon oikein lujasti.
Alma hymyili ainoastaan. Kalle kiiruhti pajaan.
Seuraavana päivänä hän oli jo jälleen kartanossa kokeilemassa kaivuukoneella. Se toimi nyt. Mutta vielä oli järjestettävä se laite kuntoon, jonka avulla kone hiljalleen eteni suon laidasta toiseen. Viidentenä päivänä se oli valmis. Kone teki työtä, nosti vaivalloisesti kantoja pohjasta, halkoi turpeen ja heitti sen syrjään.
Leski oli haettanut itselleen suon laitaan tuolin ja pöydän. Hän eli siellä kaiket päivänsä. Hänelle tuotiin sinne ruokakin. Eräänä iltana kuuli vahti kovaa kirkunaa suolta. Leski oli tahtonut mennä liikkumattoman koneen luo ja oli vajoamassa suohon.
Kuudentena päivänä oli jo päästy muutamia metrejä, mutta kaikki sujui tavattoman hitaasti. Kalle tuotti siirrettävät ahjot ja miehiä pajasta sinne. Seitsemäntenä päivänä vauhti lisääntyi hiukan.
Kahdeksantena, joka oli hänen hääpäivänsä, oli hän itse konetta käyttämässä nähdäkseen, missä viat olivat.
Keskellä tulisinta kiirettä saapui insinööri työpaikalle. Hän juoksi suon laitaan ja huusi ja huitoi. Kalle huomasi hänet, seisautti koneen ja kysyi: