— Fortuna fortes adjuvat, onni suosii voimakkaita, sen todellakin saa nähdä, lausui insinööri muutamia viikkoja häiden jälkeen.
— Kuinka niin? kysyi Kalle.
— Me olemme saaneet uuden vaunutilauksen, ja samalla on tullut kirje Pietarista. Kysymys on jälleen shrapnelleista. Meille tulee työtä ja rahaa.
— Pääasiassa työtä. Ilman sitä minä en voi elää. Ojankaivuukoneeni ei ole onnistunut, se ei toimi hyvin, se on ainoa suruni tällä hetkellä. Mutta voidaanhan se parantaa. Leski on kuitenkin haltioissaan, hän on sen saanut nähdä. Työtä vielä, ja kai sekin kone on täydellinen. Ei koskaan uutta konetta ole ensi hetkessä valmistettu, se kysyy kokeiluja.
— Ja niihin meillä kohta on varaa vaikka kuinka paljon. Kyllä sinä viimein osaat sen, mitä tahdot saavuttaa.
— Enköhän. Minä en kaikkea osaa, sen tiedän, mutta kaikeksi onneksi en koskaan ole hapuillut sinne ja tänne. Ja sitten olen tuntenut, että minä en ole mitään ilman työtä. Työ on terveys, työ on elämän siunaus, sen kaunein ja ihmeellisin muoto.
Hänen ääneensä tuli lämmin sävy, kun hän jatkoi:
— Niin, mutta sekään ei olisi mahdollista, työtä ei osaisi tehdä, ei jaksaisi, ellei kaiken takana olisi yksi olento, joka meille on kaikki kaikessa, jonka tähden toimimme, jonka edessä yksinään tahdomme ylpeillä tuloksista. Kun ne kaksi ovat yhdessä, niin silloin mies on niin voimakas, ettei häntä mikään voi painaa maahan. Ja minua ei paina enää mikään, ei mikään!