— Mutta kun minä vein voita kauppiaalla se pantiin ensin samaan vaakaan, mihin sitten rautatanko, ja kun se kerran näytti, että voita oli juuri se määrä, minkä muija kotona oli sanonut siinä olevan, ja kun sitten rautatanko pantiin…
— Niin, mutta tässä ei sittenkään ole viittätoista enempää.
Pajan ovella miehet kinastelivat. Talonisäntä oli toinen, ja toinen, hän, joka viidestätoista puhui, oli nuori seppä. Hän piteli kädessään rautatankoa ja kätensä voimalla punnitsi sen painavuutta.
— Saatte ottaa vaikka ruumiistani ne kilot, jotka tässä ovat päälle viidentoista, sanon minä.
Talonpoika löi oikean käden nyrkin vasempaan käteensä, ja ääneen tuli vinkaiseva sävy, kun hän huusi:
— Ja päästä minä alotan, vaikka se onkin huonointa sinussa, senkin itsepäinen vesa!
Nuori seppä katsoi suuttuneeseen talonpoikaan ja nauroi. Ja kun hän sen teki ja valkoiset terveet hampaat tulivat näkymään tuosta hiukan liian suuresta suusta ja silmien veitikkamainen välke osui talonpoikaan, niin tämä tunsi jo hiukan lauhtuvansa. Hänkin jo hymähti, mutta samassa kiukku tarrasi täydellä voimalla sieluun kiinni ja pakotti sanat huulille:
— Sinä itsepäinen nulikka, sanon minä. Vai sinä tässä tulet opettamaan minua! Tiedätkö sinä kuka minä olen?
Nuori seppä antoi raudan pudota maahan ja vastasi rauhallisesti:
— Kyllähän tuo tiedetään. Ja ellei isäntä nyt kohta lakkaa rähisemästä, niin muutan jalkanne tuonne aidan toiselle puolen.