Samassa pajasta, josta tähän asti oli kuulunut tasaista alasimen kilinää ja nakutusta, pisti päänsä esiin nokinen, vanhanpuoleinen, laiha ja jo hiukan kumarassa asteleva seppä. Hän lausui tyynesti:
— Ei saa turhia pöyhistellä siinä. Ensiksikin sinä, Kalle! Mitä sinä suotta vanhempien ihmisten kanssa kinastelet? Olisit siinä hiukan hiljaa!
Kalle sipaisi kädellään lakkinsa lippaa, painoi sitten reuhkan syvempään päähänsä ja meni pajaan.
— Ja mitä teihin, isäntä, tulee, jatkoi vanha seppä, niin sen minä sanon, että turhaa tässä on tulla kenenkään minun poikani kanssa riitelemään painoista. Hänen kätensä on elävä vaaka. Kyllä se aina oikein näyttää.
— Mutta kun minä kauppiaan luona…
— Näitte silloin väärin tai oli vaakaan pantu toinenkin tangon kappale.
Riitelevän isännän suu jäi aivan selälleen. Hän kääntyi äkkiä ympäri, hyppäsi rattaittensa luo, pöyhi pohjaa ja otti sieltä lyhyen raudankappaleen esiin.
— Totisesti olikin. Sen minä unohdin.
Hän heilutti raudankappaletta kädessään ja huusi pajan ovesta sisään:
— Sinä olit oikeassa, Kalle, ihan oikeassa! Tämä puuttui siitä!