— Jahaa, vastasi nuori seppä vain ja jatkoi pajassa työtään.
Vanha seppä jäi oven ulkopuolelle keskustelemaan töistä isännän kanssa. Sinä aikana kuului pajasta tasainen takominen. Säännöllisesti löi suuri moukari iskunsa, ja väliin kuului aina kaksi lyöntiä, joista ensimäinen oli jälkimäistä hiukan vahvempi, toinen kun tuli aivan kuin sen seuraksi.
Takojat olivat Kalle, joka moukaria heilutti, ja hänen nuorempi veljensä Mikko, viisitoistavuotias poika, joka pienemmällä vasaralla nakutteli alasimella olevaa hehkuvaa rautaa, pidellen sitä pihdeillä.
Ulkosalla vanha seppä isännän kanssa puhetta jatkoi. Kun vähäksi aikaa taonta taukosi ja kuului vain palkeitten vihainen puhkunta, katsoi hän ovesta sisään ja kysyi:
— Tarvitaanko minua?
— Isä on vaan siellä, ei täällä tarvita, sanoi Kalle. — Johan tämä kohta loppuukin.
Seppä kääntyi isännän puoleen ja sanoi puoliääneen, jotta pajaan ei kuuluisi:
— Kuulitteko, isäntä? Sellaisia minun poikani ovat. Eivät päästä minua kohta enää työhön laisinkaan.
Ja hän pudisti säälitellen päätään, mutta suupielissä leikki tyytyväisyyden ja onnen väre, jonka isäntäkin huomasi.
— Parempihan tuo, että poika isänsä ajaa työstä pois, kuin että isä poikansa, sanoi isäntä.