— Eihän tuota pitäisi lastaan kiittää, hulluhan sellainen mies on, sanoi seppä. — Mutta kyllä minä sen sentään sanon, että olisi pitänyt olla nuorempana ahkerampi, jotta olisi enempi tuollaisia kuin Kalle on ja millaiseksi Mikko lupaa tulla. Tai ehkä on hyväkin, ettei ole monta sellaista kuin tuo meidän Kalle. Se pitää niin tiukasti oman päänsä, että…
— Isäkinkö saa taipua?
— No, eihän tuota juuri vielä ole saatu tehdä. Mutta herra tiesi, millainen metakka olisi talossa, jos tuollaisia olisi liian monta. Työssä sisu kyllä on hyvä asia, mutta työn ulkopuolella se on kuin hevonen ensi kertaa valjaissa, vie rattaat helposti ojaan. Mutta työssä! Kerronko isännälle mitä viime viikolla tehtiin. Tuli tässä, kun on näin juuri työaseitten korjuu-aika ja kylä suuri, sellainen työnruhka meille, että jo alkoi pelottaa. Ja Kalle otti vastaan työtä ja lupasi määräpäiväksi valmiiksi. Jo minua alkoi panna ajattelemaan, että tappaako se tässä meidät toiset työllä, ja sanoin, että ei pitäisi ottaa enää lisää työtä, mutta hän vastasi vain, että kyllä se valmistuu. Ja sitten hän eräänä päivänä, se oli niinkuin tiistaina viime viikolla, alkoi aamusta alkaen panna sellaisen tulisen puhdin kaikkeen, että minä jo luulin maailman saranojen menneen nastoistaan ja niitä kiireimmän kautta pitävän korjata. Minut he panivat palkeisiin, en kelvannut, nähkääs, enää muuhun heidän mielestään. Mutta siinäkin oli sellainen kiire ja touhu, että sylki tahtoi suussa kuivua. Ja kun minä olen tottunut henkeä vetämään aina sen mukaan kuin vasara lyö, lyön sitten itse tai toinen sen tekee, niin siinä minä koko päivän läähätin kuin rintatautinen. Sellaisella kiireellä poikien käsissä moukarit ja vasarat iskivät. Ja valmista työtä tuli! Hyvä jumala, kuinka sitä tuli! Minä jo pelkäsin, että tässä tulee huonoakin, kun kiire on niin kova. Mutta täyttä tehtiin, aivan täyttä. Ne isännän uudet viikatteet olivat siinä samassa myllyssä silloin.
— Ja oikein hyviä tulivatkin, ne ovat parhaita koko talossa.
— Kas, sen Kallen käsi, se on niin ihmeen varma. Kun hän iskee, niin sitten ei siihen ole enää hyvä mennä toisen sorkkimaan. Mutta tulihan siitä viimein päivän päätös, sillä jumala on niin asettanut, että meidän joskus levätäkin pitää. Ja lepo siitä tulikin. Kalle meni järveen uimaan ja sitten heti makuulle. Ja kannattikin levätä, sillä minä sanon sen suoraan, että nuoruudessani, jolloin minäkin olin taitavimpia seppiä näillä tienoin, en kahden apulaisen kanssa olisi kahdessa päivässä saanut sitä valmiiksi, minkä nyt saimme yhdessä. Mikko kun on vielä tuollainen kasvava poika, vaikka visaa sekin on ja sisu silläkin on, niin että ihan hirvittää toisinaan, hän ei jaksanut syödä illallistakaan, vaan kellahti heti vuoteelle, kun oli päältään ottanut. Mutta eihän sitä nyt sentään naama pesemättömänä nukkumaan saa mennä. En minä vanhaa Hetaa viitsinyt käskeä sellaiseen hankaamiseen, eikä siinä sitten mikään muu auttanut kuin tehdä se itse.
— Mikä?
— No, se poikani naaman peso, sanoi seppä nauraen. — Olen minä jos jossain toimessa ollut, mutta en ole vielä lapsen naamaa pessyt. Kun vaimoni eli, niin hänhän ne lapset pesi. Mutta nyt istuin ja pesin Mikon naamataulua. Ja niin väsynyt oli vekara, ettei edes herännyt, vaikka minä hankasin oikein veden ja saippuan kanssa ja karkea pyyhe kädessäni.
Seppä naurahti ja sanoi:
— Narrihan minä olen ja jo vanhuudenhöperö, kun vieraille lapsiani kiitän.
— Ei sentään, asia on aina asia.