— Ja täytyyhän minun vieraille kiittää, kun en heille saa sanoa kiitoksen sanaakaan.
— Ettekö?
— No, en niin alkuunkaan pääse, kun jo tulee oikein pahalla äänellä: Pitäkää suunne kiinni! Kyllähän ne muuten muistavat tuon käskysanan, missä lapsia vaaditaan kunnioittamaan isäänsä, mutta ei silloin, ei silloin koskaan.
— Mahdatte te itse asiassa olla hyvin onnellinen?
— Onnellinenko? En.
— Mutta oletteko te hassu? Seppä hymyili vastatessaan:
— En juuri sitä. Mutta sanokaas, isäntä, mistä tässä pitäjässä riittää niin paljon työtä, kuin nuo pojat tahtovat tehdä? Pois Kallen jo pitäisi päästä muualle. Mutta minne? Sitä minä tässä olen tuuminut.
Pajasta alkoi kuulua niin kiivasta takomista, että keskustelevat miehet katsoivat parhaaksi vaieta ja odottaa. Isäntä otti käteensä rautatangon ja kohotteli sitä. Kun puheenloma jälleen tuli, sanoi hän:
— Viisitoista kiloa! Nyt muistan, kun kauppias sen punnitsi, se oli prikulleen niin paljon.
— Kalle ei koskaan siinä erehdy, sanoi seppä. — Kun vain hän elämässä osaisi kaiken muun yhtä hyvin punnita. Kun osaisi!