Vaitiolo oli katkaissut entisen keskustelun, eivät he enää sen lankaa löytäneet, puhelivat pitäjän ja kunnan asioista. Erotessa isäntä kuitenkin vielä käänsi puheen Kalleen sanoen:
— Jos minun Emmani olisi edes viittä vuotta vanhempi, mutta kun se vasta on kymmenen korvissa, niin kyllä minä poikanne meille kiskoisin vävyksi. Mutta kun Emma siihen ikään tulee, jolloin pojalle kelpaa, niin on poikanne jo ottanut omansa, sillä kai tuollaisen jälestä tytöt ravaavat.
— En minä tuota niin tiedä sanoa, mutta taitaa Kallella olla omansa jo katsottuna ja varattuna.
— Tuollainen mies kuin poikanne, on enemmän kuin suuret perut. Hän on itse pääoma, joka tuottaa hyvin runsaan koron.
— Kai se niinkin on, mutta moni näyttää hyvältä nuorena, tuleekin huonoksi vanhempana. Ei sitä päästä pitkälle paljaalla työkyvyllä, älyä ja ymmärrystä sitä pitää olla, jotta maailman suuri hyrrä ei pääse pyörittämään mielensä mukaan. Ja onko hänellä älyä, kuka noin nuoresta vielä tietää, kun älyä ei ole koeteltu.
Miehet erosivat, ja seppä palasi pajaan. Hän tarttui vasaraan ja aikoi kolmantena tulla lyömään hehkuvaan rautaan. Mutta silloin Kalle antoi moukarinsa vaipua alas ja sanoi:
— Mitä tuo vanha krääkkä täältä hakee?
— Mitä sinä sanot? tiuskaisi seppä.
— Emme me tuollaista apua tarvitse! Pois näistä nurkista ja heti paikalla.
— Sinä helvetin korvennettava, etkö läpätä siivommin!