— Ulos nyt täältä tai me kyöräämme! Eikö niin, Mikko?
— Tietysti me lennätämme ukon ulos! vastasi Mikko äänellä, joka ei enää ollut pojan, mutta ei vielä nuorukaisenkaan.
— Tämä käy jo kunnian päälle, sanoi seppä. — Minä manaan teidät käräjiin molemmat.
— Olettehan te lautamies, manatkaa vaan. Kyllä me tulemme ja siellä me laulamme lisää, sanoi Kalle…
— Minä ajan teidät molemmat pitäjästä pois, niin tulista kyytiä, että koirat kintuissanne räksyttävät!
— Jos arvoisa kunnallislautakunnan jäsen sen tahtoo, niin voi sen tehdä. Mutta silloin me nostamme ilmi sodan ja vihaisen villityksen kylässä. Eikä pidä lähtiessämme olla yhtäkään ikkunaa tai ovea ehjänä, kun nämä kaksi kulkevat raittia.
— Ja kaikki aidat me kaadamme kumoon ja tytöt me otamme seuraksemme, sanoi Mikko nauraen lapsellisella ilolla.
Näin he riitelivät siinä suuressa ilossaan, joka heidän sydämensä täytti toisiaan ajatellessaan. Ja kun he ujostelivat sanoa helliä sanoja toisilleen, niin he tarttuivat riidan muotoon. Ja niinpä he viimein uhkailivat vanhaa seppää moukareillaan niin kovasti, että tämä hädissään kiersi alasinta ja viimein ryntäsi ulos ovesta.
— Senkin hävyttömät roikaleet! Senkin lurjukset! huusi hän oven ulkopuolelle päästyään.
— Vai loksutat sinä vielä leukojasi! huusi Kalle pajan ovelta. —
Missähän sinä luulet olevasi, kun kerran kimppuusi käymme?