Kalle sai hiukan palkankorotusta heti seuraavassa kuussa. Se häntä ilahdutti. Hän kirjoitti ensi kerran isälleen ja Almalle ja ilmoitti saaneensa paikan. Vaikeuksista hän ei puhunut.
Palkanlisäys oli vaikuttanut sen, että Kalle saattoi ostaa itselleen kunnolliset talvivaatteet, tosin käytetyt, mutta enää ei hänen tarvinnut pelätä ulkona liikkuessaan vilustuvansa.
Pian oli hän työhuoneessa oppinut käyttämään kaikkia koneita ja tarpeen tullen olikin hän siirtynyt koneesta toiseen. Mutta kun hän oli niiden rakenteesta selvillä, niin kaikki tämä alkoi häntä jo kyllästyttää.
Helmikuussa hän oli aivan välinpitämätön kaikesta. Hän oli saavuttanut tarpeellisen nopeuden koneiden käyttämisessä, nopeuden, josta hänellä ei ollut mitään hyötyä, koska palkka ei kuitenkaan sen korkeammalle kohonnut. Hän oli ylimääräinen työmies, hän ei voinut päästä toisten sijalle. Oli siis tyydyttävä siihen, mitä sai. Tämä mahdottomuus päästä tätä pitemmälle alkoi painostaa häntä ja lopetti hänen laulunsakin. Koti ja paja siellä tulivat toisinaan mieleen, ja silloin aina oli niin vaikea olla ja silloin sattui tulemaan virheitäkin työssä. Siellä hän oli sittenkin ollut oma herransa, täällä ainoastaan ratas suuressa koneessa, eikä edes mikään tärkeä ratas, vaan sellainen, jona kuka tahansa saattoi olla. Hän pelkäsi hukkuvansa suureen joukkoon, ei nähnyt mitään tietä, minkä kautta olisi päässyt pitemmälle, ja mieli tuli apeaksi.
Kolme viikkoa oli tällä tavoin kulunut, hän oli tullut työhönsä, tehnyt sen tunnollisesti, mennyt kotiaan, aterioinut, kävellyt kadulla toimettomana ja sitten nukkunut. Hän ei viitsinyt edes lukeakaan mitään, korkeintaan sanomalehtiä. Ja nekin häntä toisinaan aivan suututtivat, kun niissä ei puhuttu juuri koskaan kunnollisista ihmisistä, ei muuta kuin rikollisista ja taiteilijoista ja niiden ohella urheilijoista.
Eräänä päivänä meni työhuoneessa oleva metallisorvi epäkuntoon. Tämä tapahtui juuri työajan viimeisenä tuntina. Koneen käyttäjä jätti silloin sen ja ilmoitti ainoastaan mestarille asiasta. Tämä lupasi ilmoittaa siihen liikkeeseen, josta kone oli ostettu, jotta lähettävät mekaanikon sitä korjaamaan.
Kalle kuuli tästä. Hän oli konetta käyttänyt ja nähnyt sen suuren yksinkertaisuuden, millä se oli rakennettu. Hän uskoi tuntevansa jokaisen sen eri kohdan aivan tarkkaan. Jos siinä siis oli vika, niin hänen täytyi se heti huomata. Hän tunsi aivan vastustamatonta halua tarttua siihen käsiksi. Mutta sitten tuli ajatus:
— Mitä se minuun kuuluu? Eihän kone ole minun. Mekaanikko tulee huomisaamuna ja laittaa sen entiselleen. Eihän minun tehtäväni ole korjailla täällä koneita.
Vielä hän kuitenkin viivytteli työstä lähtiessä. Viimeisenä hän otti ylleen ja oli jo siirtynyt ovesta porraskäytävään, kun hän ei enää voinutkaan hillitä itseään. Hän palasi kiireesti työhuoneeseen, sytytti sähkövalon sorvin kohdalla, heitti päällystakkinsa lähimmän koneen päälle ja kumartui koneen puoleen.
Se ei toiminut, jotain siinä oli epäkunnossa. Hän alkoi ajatuksissaan laskea jokaisen koneenosan toimintaa, mihin toiseen osaan se vaikutti ja millä tavoin. Hän luuli jo päässeensä vian perille, kun huomasikin tehneensä väärän päätelmän. Ja taas oli alotettava tutkimus alusta.