— Vai niin, sanoi toinen ivallisesti. — Ennenkuin tällä alalla mihinkään pääsee, tarvitaan kapitaalia, ei hyvällä työkyvyllä pääse kerrassaan minnekään. Ellette tämän koneen ääreen jää, niin joudutte toiseen. Ja siinä te sitten istutte elinikänne. Kapitaalia pitää olla, kapitaalia!
— Sitä minulla onkin, vastasi Kalle voitonvarmana.
— Jos on, niin hyvä on, se muuttaa asian. Olettekin kai siis vain tuollainen herrasmies, joka käy tehtaissa katsomassa, paljonko voi kiristää työtä raatajilta. Kyllä me ne tunnemme. Huonoa väkeä.
— Minä olen työmies, ja minun kapitaalini on päässäni, sanoi Kalle.
— Kyllä minä sellaisetkin tunnen. Ne ovat kaikkein pahimmat. Niistä tulee viimein kaikkein suurimmat nylkyrit.
— Millainen minusta tulee, sitä en tiedä, sanoi Kalle, mutta sittenhän sekin nähdään. Kukin ilo kerrallaan, ja nyt on tämä minun iloni.
Pian oli Kalle päässyt selville kaikista työhuoneessa olevista koneista ja tunsi jokaisen kohdan niissä. Mitä hänellä vähänkin oli joutoaikaa, käytti hän niiden tutkimiseen. Kytölä, joka oli liikkeen vanhimpia miehiä, selitti hänelle parhaansa mukaan. Monasti Kalle teki kysymyksiä, joihin Kytölä ei voinut vastata.
— En minä kysy, minkätähden kone tekee niin ja niin, lausui hän. —
Se on koneen asia. Ja minä olen minä.
— Ellen minä tiedä, miksi kone tekee tehtävänsä juuri niin eikä toisin, en ole tyytyväinen.
— Kai sen niin pitäisi olla, mutta ennenkuin pääsee ymmärtämään kaikkea, täytyy lukea vaikka mitä. Minun nuoruudessani ei ollut kaikkia niitä teollisuuskouluja ja muita sellaisia kuin nyt on. Ja mitä noihin kouluihin tulee, niin tuskin siellä käyneet suurtakaan ymmärtävät käytännölliseen elämään tultuaan. Ovat laiskoja ja velttoja niinkuin kaikki muutkin.