Hän oli kyllä lukenut usein siitä tuskasta ja kuolettavasta painostuksesta, mikä johtuu koneellisesta työstä, ihminen kun tunti tunnilta, päivä päivältä on pakotettu tekemään samaa liikettä. Hän ei sitä ymmärtänyt.
— Pitää hankkia sellainen työ, että ruumis siihen itsestään tottuu, silloin pää on tarpeeton, tuumi hän. — Ei tarpeeton, mutta vapaa kaikkeen muuhun.
Hän rakasti omaa konettaan päivä päivältä yhä enemmän. Hän tunsi pian sen jokaisen kohdan ja koko sen rakenteen. Mekaniikka alkoi tulla hänelle mieluisaksi. Ja hän antoi koneitten jyskyä ja rämistä työhuoneessa ja lauloi täyttä kurkkua joukkoon. Tuntui niin helpottavan hyvältä, kun sai laulaa. Mitä siitä, ettei aina kuullut edes omaa ääntään, rinnan sisällä kuitenkin tuntui hyvältä, kun ääni pääsi suusta virtaamaan.
Kun hän oli koneeseen tutustunut, sai hän oikean vimman pakottaa itsensä yhä suurempaan ja suurempaan nopeuteen. Tunnit kuluivat niin helposti, kun oikein tulista vauhtia teki työtä. Hän asetti kellonsa sellaiseen paikkaan, että helposti saattoi nähdä sen, ja laski, kuinka paljon saattoi jouduttaa työtä. Ja jota pikemmin työ sujui, sitä suloisempaa se oli. Hän sai tämän tulisen vauhtinsa tähden pian työhuoneessa liikanimen "laulava masiina".
Mutta eivät kaikki mielihyvällä häntä katselleet. Olipa sellaisiakin, joiden mielestä tämä kiire oli väärää.
— Mitä ihmettä te sillä tavoin teette? sanoi muuan mies. — Jos se olisi urakkatyötä, mutta tuntipalkalla, eihän se kannata. Isäntä siitä hyötyy eikä kukaan muu.
Tätä ei Kalle ollut tullut ajatelleeksikaan. Hän huomasi kyllä, että oikeastaan hänen olisi pitänyt saada palkanlisäystä lisääntyneestä työkyvystä. Sehän olisi ollut oikeus ja kohtuus. Mutta pian kaikki terve ja voimakas pääsi hänessä valloilleen. Hän vastasi kysyjälle melkein samassa:
— Minä siitä hyödyn ensin, kun näen, paljonko kullakin koneella voi saada aikaan.
— Mitä varten?
— No, totta kai tulevaisuutta varten, sillä en minä kai elämääni niittaa tähän kiinni.