Hänen mielensä oli niin hyvä, että hänen teki mieli tanssia. Kyllähän hänen riemunsa hiukan talttui, kun hän sai kuulla, kuinka pieni palkka oli, sillä eihän siitä suuriakaan jäänyt, kun asunnon ja ruuan oli maksanut. Asunnon suhteen hän ei juuri voinut päästä huokeammalla kuin nyt, ellei mennyt pelastusarmeijan yömajaan öitään viettämään. Ja sitä hän ei sentään tahtonut. Mutta ruuan suhteen voi kyllä jotain sovitella. Söi kerran ulkona ja hankki muiksi aterioiksi jotain kotia. Hän oli pian laskenut tämän kaiken, ja mielensä oli jälleen iloinen. Hänellä oli paikka ja työ, joka hänelle sopi. Metalli, sitä hän tahtoikin käsitellä, vaikkakin se sitten oli ainoastaan läkkipeltiä ensi aluksi.
— Missä te olette ollut, kun ei teitä täälläkään ole näkynyt? kysyi
Ketola.
Kalle huomasi heti, että ilmoittamalla istuneensa vankilassa, vaikkakin ainoastaan syyttömästi, hän voi kadottaa kaiken. Hän päätti senvuoksi salata sen tarkoin ja vastasi:
— Olen istunut hiukan sisällä.
— Terveys on ollut huono, vai mitä?
— Onhan se, sisu varsinkin. Mutta kyllä minä taas pian tästä suoriudun.
— Kyllä te olettekin hiukan kalpeampi kuin syksyllä.
— Sydän on keittänyt kiukkua niin paljon, että kuluuhan se veri sellaisessa.
Hän joutui niittauskoneen ääreen. Liike, minne hän oli tullut, ei ollut suuri, mutta siinä oli tasaisesti työtä ja siellä oli useita koneitakin. Ja päästä näitä käsittelemään, se tuntui Kallesta aivan ihmeelliseltä. Kone, se oli sittenkin jotain suurenmoista.
Kuinka suuri apu hänelle oli kätensä tavaton varmuus, se kun kykeni jo painonkin määräämään milloin tahansa, sen hän täällä täydellisesti huomasi. Pian hän oli tottunut siihen koneelliseen liikkeeseen, minkä työnsä vaati, niin täydellisesti, että hän oli itse kuin osa koneesta. Koko hänen ruumiinsa aivankuin sovellutti itsensä määrättyyn liikkeeseen ja teki sen niin täydellisesti, että ajatukset olivat aivan vapaat.