Hän ei voinut olla naurahtamatta omalle ajatukselleen:
— Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi moni nuori, komea mies ottaa akakseen vaikka mimmoisen kääkän, jos sillä vain on rahaa. Ottaisin minäkin melkein tänä hetkenä. Ei, pentele vieköön, en sentään ottaisi!
Hän meni työväentalolle. Siellä sattui olemaan metallityöntekijöiden hautausapurenkaan johtokunnan kokous. Hän tapasi portailla Kytölä nimisen vanhanpuoleisen miehen, joka oli erään pienenlaisen peltisepänliikkeen palveluksessa. Jo aikaisemmin oli Kalle hänen kanssaan puhellut ja mieltynyt miehen vaatimattomaan ja suoraan käytökseen. Tosin Kytölä ei ollut hänelle kovin suurta ystävällisyyttä osoittanut, kuultuaan hänen olevan työttömänä, mutta siihen ei Kalle silloin enää suurta painoa pannut, kun hän oli tottunut huomaamaan kaikissa toisissakin samanlaatuista varovaisuutta.
— No, sepä oli hyvä, että teidät tapasin, sano Kytölä. — Olen teitä jo katsellutkin muutaman päivän ja koettanut ottaa selkoa asunnostannekin, mutta ei ole onnistunut. Minä voin tarjota teille paikan.
Kalle aivan riemastui.
— No, mistä ihmeestä se nyt lohkesi? sanoi hän.
— Meidän liikkeestä kuoli muuan mies, ja hänen tilalleen tarvitaan toinen. Olen teidän tähtenne pyytänyt mestaria pitämään paikkaa vielä vähän aikaa auki. Lupasin ainakin viikon sisällä hankkia siihen miehen. Minä luulen, että te siinä tulette toimeen. Palkka on huono, mutta voihan se nousta, jos jotain osaatte.
— En minä enää suurtakaan usko osaavani, vaikka kyllä vielä syksyllä sen tein, sanoi Kalle.
— Niin, niin, kyllä täällä nöyrtyy, vastasi Kytölä hymyillen.
— Mutta työtä minä osaan tehdä, sen tiedän niin varmasti, että ei katkismuksessakaan ole sen varmempaa asiaa.