— Tekopyhä heittiö! huusi Kalle. — Minä olen niin viaton tähän asiaan kuin suinkin ihminen olla saattaa. Minä en rupea omiksi synneikseni ottamaan toisten ihmisten tyhmyyksiä.
— Te paatunut olento!
— Jos tämä on paatumusta, niin sitten… Minä en viitsi jankata teidän kanssanne. Hyvästi!
Hän läksi suutuksissaan. Hän etsi itselleen asunnon erään lesken luona. Samassa huoneessa hänen kanssaan tuli asumaan muuan nuori kirjaltaja. Vuokra oli maksettava etukäteen. Kun Kalle sen oli tehnyt, oli hänellä enää kaikista rahoistaan jälellä vain vähän yli kolmekymmentä markkaa.
— No, nyt se leikki alkaa kohta oikein todenteolla.
Oli jo joulukuun alku. Kalle läksi kadulle, sillä jonnekin hänen täytyi mennä, koska asunnossakaan oleminen ei häntä olisi miellyttänyt. Talvitamineita ei hänellä ollut, ohut syksypalttoo ainoastaan, ja kylmä viima tuntui sen läpi.
— Ellen minä nyt kohta saa jotain kunnollista hommaa ja työtä, niin ei taida olla pitkä matka siihen, että teen jotain kunnotonta, sillä mitä ihmettä minä enää välitän mistään, kun ei täällä voi terve ja työkykyinen olento saada edes työtä itselleen.
Hän tapasi muutamia tuttujaan kadulla ja sai kuulla, että nämä olivat kunnan hankkimissa hätäaputöissä sepeliä hakkaamassa. Hän tiedusti, minne oli tätä varten ilmoittauduttava.
Seuraavana päivänä hän oli pyrkimässä kivenhakkuuseen. Kun hän ei ollut siirtänyt papereitaan Helsinkiin, niin hän ei voinut päästä näihin töihin, jotka olivat varatut ainoastaan kunnan omille jäsenille. Häntä kehotettiin lähtemään kotipuoleensa.
— No sinne minä en mene häpeämään, se nyt on varmaa! arveli Kalle palattuaan kadulle. — Ennen kuljen vaikka talosta taloon ja teen joka paikassa vähän työtä. Kai se kiinteä kohta jostain ilmestyy.