Hän joutui tutkintavankilaan.
Kun ovi oli suljettu ja hän tiesi päässeensä siihen paikkaan, jota kunniantuntonsa eniten häpesi, vankilaan, vieläpä syytettynä varkaudesta, jota hän piti kaikkein häpeällisimpänä tekona, niin hän kiukuissaan takoi nyrkkiään vankilan seinään ja sanoi:
— Minä olen tyhmä, minä olen pässinpää! Kuka minua käski armahtamaan toista olentoa! Oma syyni! Olisin antanut luuskan kuolla, niin se olisi ollut yhteiskunnalle vain eduksi. Ei hänen kuolemansa olisi mitään aukkoa tehnyt, mutta tämä vankeus tuottaa minulle tiesi mitä vaurioita. Ja pääsenkö enää tästä edes sakollakaan? Ja jos tulee se, niin millä sen maksan? Luulin minä kotoa lähtiessäni osaavani arvostella ihmisiä. Tässä nyt on tulos!
Hän talttui, käveli huoneessa vähän aikaa ja koetti sitten kurkistaa ikkunasta ulos.
— Ei näe muuta kuin juuri taivaan siekaleen. Hyvä kun senkin näkee. Ja kai tämä kerran päättyy, tämäkin hullutus elämässäni, ja silloin ollaan hiukan varovaisempia hyvissä töissä. Opiksi koiralle kylmä sauna!
KOLMAS LUKU.
Kahta viikkoa myöhemmin oli Kallen asia esillä raastuvassa. Hän pääsi vapaaksi. Tarkan kyselyn kautta tuli tuomari huomaamaan Hildan väärän syytöksen. Ja kun päätös oli julistettu, silloin Hilda, joka siihen asti oli ollut jyrkästi syyttäväinen, pyyteli kovasti Kallelta anteeksi, mutta tämä ärjäisi:
— Pidä suusi kiinni, senkin otus! Hän kumarsi oikeudelle ja meni.
Ensiksi hän tuli asuntoonsa. Siellä sanottiin, että hänen oli etsittävä muualta asuinsijansa. Kalle selitti syytöksen olleen väärän, se ei auttanut, hänen täytyi muuttaa. Hän lupasi tulla etsimään tavaroitaan iltapäivällä. Kauppias, jonka luokse hän poikkesi, otti hänet hyvin omituisesti vastaan. Hän oli hurskas ja sääliväinen ja sanoi:
— Niin, niin, kurja ihmisparka! Nyt on Herra lähettänyt koettelemuksensa. Ja se synti, jota ette ole tähän asti elämästänne löytänyt, on nyt Herran armosta teidän hartioillenne laskettu.