Hilda puhui usein itsemurhasta aivan kuin luonnollisesta asiasta ja oli sitä varten jo hankkinut itselleen pullon juomaa, joka hänen uskonsa mukaan oli lopettava kaiken.
— Kun ei ihminen millään muulla voi elämäänsä koristella ja tehdä sitä omissa silmissään ihmeelliseksi, niin hän tahtoo edes kuolemansa tehdä jollain tavoin muista eroavaksi.
Näin Kalle ajatteli, mutta ei hänellä ollut sydäntä sitä Hildalle sanoa.
Eräänä päivänä Hilda oli hiukan humalassa ja tavallista katkerammalla tuulella. Hän tiesi saaneensa taudin, jonka tähden hänen seuraavan tarkastuksen jälkeen täytyy mennä sairaalaan. Hän syytti koko maailmaa tästä, ihmiskuntaa sellaisenaan, ja uhkasi päättää päivänsä, ennenkuin menisi sairaalaan, sillä siellä-olo oli aivan sietämätöntä.
Hän otti tuon pullon esiin ja aikoi nauttia siitä. Kalle riisti sen hänen käsistään, pisti sen taskuunsa ja inhon vallassa hän meni, kuullen vain, miten Hilda hänen jälkeensä syyti mitä hirveimpiä kirosanoja uhaten vaatia hänet edesvastuuseen.
Illalla myöhään, kun jo levon aika oli tullut, saapui Kallen asuntoon kaksi poliisia vangitsemaan hänet syytettynä varkaudesta. Kalle katsoi hetkisen poliiseihin, ymmärtämättä yhtään mitään. Viimein hän sai soperretuksi:
— Minut varkaudesta? Mutta keneltä ihmeeltä minä sitten olisin varastanut? Ja mitä minä olisin varastanut?
— Sen saatte selittää muualla. Me emme tiedä muuta kuin että teidän on seurattava meitä nyt ja tehtävä se heti.
Poliisikamarissa jonne Kalle seurasi noutajiaan, hän sai selityksen kaikkeen, Hilda oli syyttänyt häntä varkaudesta, joka oli tehty hänen asunnossaan. Kalle joutui aivan raivoihinsa tällaisesta. Hän selitti asian niin hyvin kuin osasi, mutta hänelle vastattiin, että kaikki varkaat vakuuttavat olevansa syyttömiä. Hänellä oli tilaisuus raastuvassa selvittää asiansa, tämä ei ollut mikään oikea paikka siihen.
Poliisien varmuus ja mahtipontisuus vaikutti Kalleen niin voimakkaasti, ettei hän sanonut enää mitään. Hän vastasi hänelle tehtyihin kysymyksiin tyynesti, ilmoitti ikänsä, syntymäpaikkansa, toimensa ynnä muut seikat, jotka tulivat varteen otetuiksi, ja sitten hän kertoi koko tapauksen Hildan luona niin selvästi kuin taisi. Hän sai viettää yönsä putkassa, ja seuraavana aamuna oli uusi kuulustelu, jossa komisarius pääasiassa kyseli, olivatko edellisen illan pöytäkirjaan otetut seikat tosia. Kuullessaan koko tapauksen virallisessa muodossa ei Kalle osannut vastata muuta kuin myöntävästi. Tämä kaikki oli aivan kuin unta, joka kummastutti häntä.