— Niin, minulle, minä otan sen vastaan, lausui kauppias lempeällä äänellä. — Tunnustakaa nyt, niin huomaatte, kuinka se helpottaa.
— En minä tiedä mitään syntiä itselläni olevan.
— Etsitään.
Ja sitten kauppias alkoi tehdä mitä kummallisimpia kysymyksiä Kallelle. Löytyihän viimein yhtä ja toista pientä, joka kauppiaan mielestä haiskahti synnille, ja sen hän nyt levitteli oikein suureksi. Mutta kun ei mitään oikein huomattavaa sittenkään tavattu, niin hän ryntäsi täydellä innolla kyselemään Kallen nuoruutta ja kaikkia mahdollisia nuoruudensyntejä. Arvelihan Kalle, että hän olisi voinut vastata yhteen ja toiseen kauppiaan kysymykseen myöntävästi, mutta nyt tämä häntä jo alkoi äköttää. Hän kielsi kaikki aivan jyrkästi. Pettyneenä sanoi kauppias hänelle viimein hyvästi ja lupasi rukoilla hartaasti, että Herra hänen jäykän mielensä taivuttaisi.
Nyt Kalle koetti kaikin tavoin kiirehtiä illoin kotia kaupasta, jotta ei tarvitsisi enää tähän hullutukseen liittyä.
— Jos nyt kerran jumala on, ajatteli hän, ja miksi ei olisi, kun kaikki siitä puhuvat! Tosinhan muutamat sitä ajatusta vastaan sotivat, mutta eihän sodita muuta kuin sitä vastaan, joka on. Mutta jos hän on, niin totta kai hän jotain ihmisessä, varsinkin terveessä nuoressa miehessä ymmärtää. Ei kai sitä ihminen miksikään tule maailmassa, jos hän aina käyttää kaiken voimansa siihen, että sielustaan tonkii esiin ikäviä asioita ja niitä sitten taas koettaa painaa alas. Eihän silloin jää mitään aikaa toimimaan. Ja sen nyt huomaa aivan selvästi kauppiaastakin, joka ei totisesti maailmassa pystyisi sen parempaan kuin korkeintaan juuri siihen, missä hän on. Mutta minä pystyn muuhun. Ja minun täytyy päästä ylöspäin, hinnasta mistä tahansa!
Saman talon talonmies kuoli ja isäntä, joka oli kuullut kauppiaan kautta puhuttavan Kallesta, tarjosi hänelle paikkaa. Kalle vastasi kieltävästi. Paikkaan olisi pitänyt jäädä vuodeksi ja siitä oli palkkaa asunto, ei muuta. Kauppiaalta saadut rahat olisivat korvanneet muut menot. Mutta silloinhan hän olisi ollut sidottu siihen eikä olisi voinut käyttää hyväkseen niitä tilaisuuksia, joiden hän aivan varmasti kaikesta huolimatta uskoi tulevan.
Liikkeessä ollessaan hän tutustu kaikenlaisiin ihmisiin. Näiden joukossa oli muuan Hilda niminen nainen, joka kaikin tavoin koetti vetää Kallen huomiota puoleensa. Pian hän huomasi, että tämä oli yleinen nainen, huomasi sen kaikesta hänen eleistään ja sanoistaankin. Hänessä oli kuitenkin jotain alakuloista suloa, ja hänen ulkomuotonsa muistutti hiukan Almaa. Kalle tunsi jonkinmoista myötätuntoa tätä naista kohtaan eikä tahtonut tuomita häntä millään tavoin.
Eräänä päivänä Hilda vei iltahämyssä hänet asuntoonsa. Hän tahtoi antautua Kallelle. Tämä tunsi veressään halun tyydyttää kiihkonsa, mutta hän muisti Almaa, joka häntä odottaa ja jolle hän ei vielä kertaakaan ollut mitään tietoa itsestään antanut. Hän kesti helposti tämän hetken. Ja seuraavilla kerroilla ei kiusausta enää tullutkaan. Tuollainen kauppatavara inhotti Kallea.
Heidän välilleen tuli jonkinmoinen tuttavallisuus, ja pian Hilda oli kertonut hänelle koko elämänsä. Hän piti yhteiskuntaa kaikkeen syypäänä. Kallen terve järki kyllä selvästi sanoi, että Hilda vain kuvitteli tätä kaikkea ja ettei mikään voima olisi estänyt häntä pysymästä kunniallisena ja rehellisenä työntekijänä, jos hän vain olisi tahtonut.