— Olenko minä niin tavattoman typerä, koska tämä ei mene minun päähäni, vai missä vika on?
Hän tarttui taas kirjaan ja puristi sitä käsissään aivan kuin vihamiestä, josta tahtoi saada voiton. Hän alkoi lukea uudelleen ja uudelleen. Viimein hän huonotuulisena meni levolle ja unissaan hän oli näkevinään vain koneenosia.
Kun hän seuraavana iltana jälleen ryhtyi kirjaa lukemaan, niin hän ymmärsi alun jo paljoa paremmin, mutta sitten tuli taas noita kirottuja nimiä ja tie nousi pystyyn.
— Kyllä minä sinut päähäni saan, sanoi hän kiukuissaan, ellen muuten niin lukemalla kuin katkismusta.
Hän turvautui tähän keinoon, luki aina palan palalta ja sitten silmät ummessa kertasi sen puoliääneen. Ja näin vähitellen kokoontui mieleen lauseita ja määritelmiä, ja muistellen työhuoneen koneita hän alkoi aavistaa, millaista liikettä kullakin tieteellisellä sanalla tarkoitettiin. Ja kun hän tällaisesta oli päässyt varmuuteen, niin tuntui oikein suloiselta, ja yhä suuremmalla voimalla hän ponnisti eteenpäin.
Päivää ennen kuin hänen piti mennä insinööri Salon luo, oli hän mielestään saanut koko kirjan päähänsä. Mutta kun hän sitten työstä palattuaan ja siistittyään itsensä läksi astelemaan insinöörin asuntoa kohden, niin tuntui aivan kuin kaikki olisi unohtunut. Hän koetti muistella, mutta lopulta alkoivat käsitteet sekaantua. Hän pysähtyi toisinaan kadulla ja selaili lyhdyn valossa kirjaa tarkistaakseen muistiaan. Hän oli varma siitä, että osasi kirjan sisällyksen, mutta kaikki tuntui olevan aivan sekaisin, eri asiat eri paikoissa, ja aina väärässä paikassa.
— No, otetaan häpeä, kun se tulee, sanoi hän viimein. — Eihän mies tästä pahene, ellei osaakaan. Pyydän anteeksi ja paiskaan rahat kouraan, sillä hyvä. Ja jos hän sanoo, etten mitään taida, niin jääkööt sitten kaikki opinnot. Tullaan koneeksi koneitten ääressä niinkuin muutkin.
Kalle tunsi olevansa aivan kuin koulupoika astuessaan insinöörin huoneeseen. Hän tunsi punastuvansa aivan tukan rajaa myöten, ja se häntä hävetti. Ja kun hän ajatteli, että kohta tulee oikea häväistys, kun insinööri nauraa hänelle, niin oli hänellä hetkisen aivan vimmattu halu tarttua tuohon vieraaseen mieheen ja heittää hänet ulos ikkunasta.
Insinööri ei alkanutkaan kysellä niin kuin Kalle oli odotellut, ei niinkuin kirkkoherra aikoinaan rippikoulussa kohta kohdalta. Hän kyseli ensin, millaisia koneita Kalle oli hoidellut työpaikassaan, ja sanoi:
— Tarkastakaamme hiukan metallisorvia! Kalle oikein riemastui.