— Niin, kyllä teillä epäilemättä on taipumuksia mekaaniselle alalle, muuta en voi sanoa. Ja miksi kirja oli niin vaikea? Onhan se niin yleistajuinen kuin mahdollista.
— Nuo monet kirotut uudet sanat.
— No, nyt minä ymmärrän. Mutta kyllä kai ne nyt jo alkavat selvitä.
Ottakaa kirja matkaanne vielä ja tulkaa viikon päästä uudestaan.
Siksi kai kaikki on jo kirkastunut.
Kalle kiitti ja meni. Hän läksi niin kiireellisesti, että insinööri sitä hiukan ihmetteli. Mies pakeni kuin pahanteossa. Kalle tunsi olevansa iloinen; hänen olisi tehnyt mieli tuolle miehelle sanoa jotain hyvää, kiittää häntä. Ja kun hän ei sitä osannut, niin hän pakeni. Eihän hän voinut insinöörille sanoa niinkuin isälleen:
— Senkin heittiö ja rosmo!
Isä sen olisi ymmärtänyt, mutta insinööri ei.
Portailla hänen oli niin hyvä olla, että oikein oudolta silmissä tuntui, ja väkisinkin täytyi hänen lyödä kirjaan, joka oli taskussa, ja sanoa:
— Sinä senkin…
Mutta taaskaan ei hän löytänyt oikeaa sanaa.
Työpaikassaan Kalle oli aivan täynnä säteilevää iloa. Hän lauloi ja huusi kuin hullu toisinaan. Kaikki koneet olivat hänelle nyt aivan tuttuja, hän tiesi jo suunnilleen ne suuret lait, jotka luonnossa ovat ja jotka ihminen on sitonut hyödykseen koneen muotoon. Hän oikein toivoi jonkun koneen menevän epäkuntoon, jotta pääsisi sitä korjaamaan ja näyttämään, mitä hän taitaa. Häntä hiukan harmitti se, ettei hän ollut saanut tunnustusta metallisorvin kuntoonpanemisesta. Kun seuraavana aamuna sen illan jälkeen, jolloin hän koneesta oli voiton saanut, työhuoneessa kaikki pantiin käyntiin, niin ei sorvin hoitaja edes ihmetellyt koneen kunnossaoloa. Kalle huomautti hänelle: