Muuta sanaa hän ei löytänyt sillä kertaa. Mutta hänessä oli aivan kuin veriviha noussut tuollaista työntekijää kohtaan.
Toinen käynti insinöörin luona tuotti Kallelle vielä suuremman ilon kuin ensimäinen. Luettuaan kirjan uudelleen oli kaikki hänelle tullut aivan selväksi. Hänen terve ja huomioille altis älynsä oli kuin ihmeellisellä löytöretkellä. Jokainen seikka kiinnitti uutuudellaan hänen mieltään. Ja kun nyt insinööri otti esiin teoksia, joissa oli suurien koneiden malleja, ja selitteli niitä, niin Kalle ahmi tätä kaikkea hänelle uutta ja mielenkiintoista. Hän vilkaisi tuontuostakin kelloaan. Insinööri huomasi sen.
— Onko teillä jonnekin kiire?
— Ei ole. Mutta ehkä insinöörillä.
— Minä olen varannut tänä iltana teille aikaa. Minun aikaani ei teidän siis tarvitse ajatella.
— Nyt se kiskaisee koko sen kolmikymmenisen, tuumi Kalle. — Mutta menköön, nyt sitä saadaan ja sitä siis maksetaan.
Kolme ja puoli tuntia oli kulunut, ennenkuin he lopettivat.
— Eiköhän ole jo aika jättää kaikkea taas seuraavaan viikkoon? sanoi insinööri viimein.
— Insinööri on kai jo väsynyt?
— Mitä vielä. Hyväähän tällainen kertaus minullekin tekee. Mutta te ette sulata liikoja.