— Tuottaako se teille nautintoa?
— Hittoako se nautintoa tuottaa! Lopulta siinä istuu kyyröllään ja hokee itselleen: älä mene tappelemaan, sillä humalassa tahtoisin sitä aina tehdä, älä mene, muuten joudut putkaan! Ja sinne minä taas en tahdo mennä. Se on sentään häpeä!
— Ja humalan mukana tulevat naiset.
— Tietysti, ne ovat se peräkaneetti siinä.
— Voitteko selittää itsellenne, miksi te juotte?
— En. Olen koettanut, mutta en ole voinut.
— Minä sen sanon teille. Teillä on tulinen kiire päästä käyttämään voimianne jossain suuremmassa, ette jaksa odottaa, kunnes sellaiseen kelpaisitte, ja kuvittelette teille tehtävän vääryyttä. Siinä syy, eikö niin?
Kalle hengähti syvään.
— Te osaatte arvostella hyvin työn ja hyvin työntekijät, sen tiedän.
Teidän osastollanne saavutetaan koko pajan parhaimmat tulokset.
Mutta itseänne ette osaa arvostella. Suunnaton itserakkautenne ja
varmuutenne sokaisee teidät. Te punnitsette itseänne koko ajan väärin.
Kalle tunsi, kuin olisi hänen olemuksensa sisäinen ruoto vedetty esiin. Hän tunsi joka lauseen todeksi, niin kovasti kuin ne koskivatkin. Ja sielunsa suuressa rehellisyydessä hänellä oli tänä hetkenä vain yksi toivomus: