— Ettei tuo hyvä mies vain kesken lopettaisi, vaan antaisi tulla, kun kerran on alkuun päässyt!
Insinööri jatkoi tyynesti ja ystävällisesti:
— Teillä on suuret lahjat, mutta ne eivät vielä ole siinä yhteydessä, missä niiden tulee olla. Minä olen teitä pitänyt silmällä ja olen ajatellut, että kerran me voisimme olla muutakin kuin vain insinööri ja työmies. Nyt te olette pilaamassa kaiken, sillä vaikka kuinka teitä suosisin, niin minun täytyy pitää täällä järjestystä yllä. Minä en saa menetellä teidän suhteenne toisin kuin muidenkaan. Ansioillenne olen velvollinen antamaan tunnustuksen, mutta heikkouksillenne täytyy minun olla ankara.
— Tietysti, vastasi Kalle.
Insinöörin antama tunnustus teki niin tavattoman hyvää hänen sydämelleen.
— Meidän maassamme, jatkoi insinööri, on kaiken onnettomuus juuri siinä, että tuolla teidän iällänne haaskataan kaikki voimat. Terve ruumis kestää paljon, senvuoksi ei huomatakaan sen kärsimiä vaurioita. Mutta kun päästään tuohon puoliväliin neljättäkymmentä, silloin eivät hermot enää vastaa vaadittavaa voimanponnistusta. Ja silloin ei enää voida mennä eteenpäin. Ja tämä tällainen ilmiö on huomattavissa kaikilla aloilla. Minä en ole mikään raittiussaarnaaja, kaukana siitä, mutta sen minä sanon teille, että nyt on teillä valittavana, ollako kymmenen vuoden päästä mies, joka on päätänsä muita korkeammalla, vai ottaako nyt turhanpäiväisiä nautintoja, jotta silloin ollaan toisten päiden tasalla.
Insinööri vaikeni. Kalle katsoi häneen aivan suoraan ja odotti. Kun ei mitään enää tullutkaan, astui hän insinöörin luo, ojensi kätensä ja lausui:
— Kiitos! Saanko vielä jäädä konepajaan, vai joko olen sanottu irti?
— Saatte jäädä. Minä en vaadi mitään, minä odotan.
— Ei tarvitsekaan vaatia, kyllä minä jo tiedän. En minä rupea tässä lupailemaan, mutta kyllä minä jo tiedän mitä minun pitää tehdä.