Kun hän kaksi tuntia sen jälkeen läksi, oli hänen päänsä aivan täynnä uusia keksintöjen mahdollisuuksia. Tuo puoliksi sortunut vanha vaimo oli hänessä herättänyt ajatuksen luoda jotain sellaista, josta olisi hyötyä ihmiskunnalle, eikä ainoastaan mikä voisi kilpailla toisten koneiden kanssa.
Leski oli ovella sanonut hänelle:
— Älkää unohtako minua!
Kalle ei enää hymyillyt. Hän katsoi tuon yksinäisen naisen surullisiin silmiin, ja kun hän sanoi varmasti palaavansa takaisin, niin hän tiesi sen tekevänsä. Hän oli tuon naisen sielun punninnut ja huomannut sen täysipainoiseksi. Tuo yksinäinen olento oli löytänyt ajatuksia, joita muilla ei ollut. Hän ei niitä voinut toteuttaa ja hän hapuili sinne ja tänne etsiessään muotoa omille ajatuksilleen, mutta Kalle tarrasi kiinni pääasiaan ja näki tehtävien mahdollisuuden.
KAHDEKSAS LUKU.
Oltuaan kaksi päivää Pietarissa palasi insinööri Salo takaisin. Hän oli tehnyt Venäjän valtion kanssa sopimuksen sadantuhannen shrapnellin valmistamisesta.
— Me voimme alottaa kohta, sanoi hän Kallelle. — Valmistaminen on yksinkertaista. Olen viisi vuotta sitten entisessä paikassani niitä tehnyt. Sähkötin sinne. Sain ostaa heidän entiset koneensa. Me tarvitsemme koneita erikoisesti tätä varten. Maksua ei minun tarvitse niistä suorittaa, ennenkuin milloin itse haluan. Siis se meno on säästynyt. Ja sitten tulee raaka-aine. Tänään kirjoitan kaikki sen johdosta tarvittavat kirjeet. Kuinka te täällä olette tällä välin toiminut?
— Takaukset ovat valmiina, paperi pankissa.
— Tänään siis noudamme rahat ja suoritamme osakkaille heille tulevan määrän, ja konepaja on meidän. Ja nyt on toimittava. Meillä on tulinen kiire. Olen saanut tilauksen sentähden, että olen luvannut suorittaa sen kolmessa kuukaudessa.
— Satatuhatta shrapnellia! Meidän konepajassa ja kolmessa kuukaudessa! Sehän on mahdotonta!