— Hyvä on tuolla tavalla puhua, sanoi Kalle, — mutta mistä me saamme ensiksikin syötin ja missä on se lammikko, jossa haluamamme suuri ruma ahven asustaa.
— Syöttejä on aina olemassa, sanoi vanha emäntä, — sillä ihminen on luonnostaan ahne kaikelle, mikä tuottaa hänelle etua. Mutta vaikeampaa on tietää, missä tuo kala asustaa. Kun tässä kaikesta päättäen on kysymyksessä rahat, ja kun niiden olemassaolosta ei voi tietää kukaan muu kuin Peltolan Matin läheiset tuttavat, niin on meidän lähdettävä siltä taholta.
— Heillä asuu Matin serkku, tuo juoppo ylioppilas Ilmari Peltola, sanoi Kalle. — Tietysti me alamme hänestä.
— Ja joudumme varmasti jälleen sokkeloon, sanoi vanha emäntä. — Me olemme — minä tarkoitan meillä myös nimismiestä — me olemme kaikki ensin päättäneet, kuka mahdollisesti on syyllinen, ja sitten me koetamme sovelluttaa tutkimuksemme häneen. Ja tällä tavalla me olemme joutuneet aina väärälle tolalle. Kun me kumpikaan emme pidä nimismiehestä, niin tietysti me olimme valmiit tekemään hänestä murhaajankin, kun saimme siihen vain tilaisuuden.
— Niin, ja kun tuo ylioppilas on jo luonnostaan heittiö, niin me uskomme, että hän on murhaaja, sanoi Kalle. — Mutta meidän täytyy aina alkaa jostakin.
— Jos me nyt yöllä ryhdymme sellaista ajattelemaan, sanoi emäntä, — niin varmasti joudumme väärille teille. Aamu pitää ajatukset kirkkaina. Mene nukkumaan ja tule huomenna iltapäivällä sitten luokseni.
Kalle sanoi vanhalle emännälle hyvästi.
Kun hän seuraavana päivänä tuli taloon, oli vanha emäntä jo aikoja sitten ollut valmiina lähtemään kirkolle. Hevonen oli portaitten edessä, ja emäntä istui päällystakki yllään sisällä odottamassa.
— Minä olen vahdannut sinun tuloasi, sanoi emäntä. — Älä ota laisinkaan yltäsi päällysvaatteita, sillä me menemme nyt yhdessä ajelemaan.
— Ja hoitamaan siis salapoliisin tehtäviä, sanoi Kalle.