— Jota vaikeampi rikosjuttu on, sitä suuremman tyydytyksen tuottaa sen selvittäminen, sanoi nimismies Salolle. — Te tietysti tahtoisitte kaiken tulevan samantien kuntoon. Ei, hyvä komisarius, uudenaikainen rikostutkimus on tavallisesti tulos järjen käytöstä. Me voimme saada langan päästä kiinni aivan odottamatta, ja sitten kysytään harkintaa ja malttia. Ehkä kuulustelemalla todistajia saamme tietää jotakin tärkeää. Saan kai minä pitää kuulustelun täällä?
— Tietysti, vastasi isäntä.
— Kutsukaa siis, komisarius, tänne todistajat siinä järjestyksessä kuin he tulivat murhapaikalle, sanoi nimismies.
Salo meni ovesta ja palasi vähän ajan päästä Väinö Mattilan seurassa.
Nuori mies oli aivan kalpea.
— Mitä te tiedätte tästä asiasta? kysyi nimismies.
Väinö seisoi levottomana paikallaan saamatta ensin sanaakaan suustaan.
— Kas niin, kas niin, sanoi nimismies, — rauhoittukaa! Me tahdomme tietää vain, mitä olette nähnyt.
— Minä, sopersi Väinö, — minä tulin veljeni Kallen kanssa Seuran talolla polkupyörällä. Kun tulimme tämän talon kohdalle, niin pyörän lyhty valaisi maassa makaavan miehen. Me luulimme ensin, että se oli humalainen, ja pysähdyimme. Mutta kun minä katsoin lähemmin, niin näin, että se oli Peltolan Matti. Sitten tuli siihen suutari Berg ja sen jälkeen tämän talon väki. Enkä minä muuta tiedä, kuin että sen jälkeen kuin siihen saimme luvan, olin kantamassa vainajaa vajaan.
— Kuulitteko laukausta? kysyi nimismies.
— Kyllä minä muistelen kuulleeni vähää ennen laukauksen, mutta en minä sille pannut mitään painoa, kun siellä Seuran talolla oli ollut maaliinammuntaa ja joku saattoi ampua pyssynsä tyhjäksi. Enkä minä voinut tarkalleen sanoa, mistäpäin laukaus kuului. Ei sitä voi aina tietää, ei varsinkaan näin kostealla ilmalla.