Kalle punastui, sillä hän arvasi, miksi emäntä tätä kysyi.
— Onhan siihen vielä aikaa toista kuukautta, vastasi hän. — Sehän oli iljanteen aikaan.
Vanha emäntä nipisti poikaa käsivarresta.
— Minä tulen silloin toivottamaan sinulle onnea ja tuon eräitä merkittyjä lampaitani sinulle.
— Minä pussaisin nyt, sanoi Kalle, — ellei hevonen siitä säikähtyisi.
Vanha emäntä taputti poikaa olalle.
Vaiti he jälleen ajelivat pitkän aikaa.
— Ihmeellinen on Herran tahto, sanoi vanha emäntä. — Hän antaa valkeuden pimeässä loistaa, ja meidän on pakko nähdä elämä puhtaammin ja paremmin. Me näemme suuret viivat, jotka elämän määräävät, ja me näemme ihmisten luonteiden kaikki piirrot. Verinen lyhty, verinen lyhty! Meidän täytyy olla valmiita antamaan kaikki toistemme puolesta, jotta täyttäisimme tehtävämme tässä elämässä. Meidän täytyy valaista itseämme, jotta toiset oppisivat arvomme näkemään. Niinkuin maamies iloitsee vainiosta, kun se tähkäpäissään lainehtii, niin pitää meidänkin iloita toisista ihmisistä silloin, kun heissä kaikki on kypsymässä. Huono on se maamies, joka ei pelloistaan iloitse, huono on se ihminen, joka ei toisista ihmisistä iloitse.
Kalle nykäisi ohjaksista ja hevonen alkoi hiljaa juosta.
— Aja hiljaa, sanoi vanha emäntä, — meillä ei ole enää mitään kiirettä!