— Missä Anna on? kysyi hän vähän ajan päästä.
— Sanoi menevänsä mummonsa luo, vastasi emäntä. — Voisi sieltä jo palatakin. Ei ole viisasta näin syyspimeällä kuljeskella maantiellä.
— Veisailevat tietysti taas siellä tapansa mukaan virsiään, sanoi isäntä pilkallisesti. — Onhan sinun äitisi viisas nainen, mutta ei pitäisi virrenveisuuta aina harjoittaa.
Äkkiä ponnahtivat molemmat seisaalleen, sillä pihalta kuului parkaisu. He riensivät kuistille. Samassa saapui siihen Kirsti ja kalpeana nojaten kuistin oven pieleen sanoi:
— Maantiellä makaa mies liikkumattomana! Sitä kai on ammuttu.
Isäntä ja emäntä läksivät kiireesti juoksemaan maantielle päin. Talon aitta- ja vajarakennukset olivat maantien varrella, jota pihalta ei nähnyt. Kun he portista, joka oli aitan nurkan kohdalla, kääntyivät maantielle, näkivät he siellä kolme henkilöä. Kaksi oli tullut polkupyörillään. He olivat naapuritalon Mattilan pojat Väinö ja Kalle. Kolmas oli maantien toisella puolella pienessä torpassaan asuva vanha suutari. He kumartuivat maassa makaavan miehen puoleen valaisten häntä toisen polkupyörästä irroitetulla lyhdyllä.
— Tulkaa, isäntä, jumalan nimessä tänne katsomaan! sanoi suutari. —
Peltolan Matti makaa tässä ammuttuna!
Heikkilän isäntä kumartui kiireesti maassa makaavan miehen puoleen ja avasi hänen takkinsa. Sydämen kohdalla olevasta reiästä oli valunut verta, ja miehen liivit olivat aivan tahmeina. Isäntä oikaisi vartalonsa ja sanoi:
— Kuula on mennyt sisään aivan sydämen kohdalta. Hänessä ei ole enää elon merkkiäkään. Näkikö kukaan teistä murhaajaa?
Väinö seisoi kalpeana ja vapisten paikallaan. Hän ei ensin ollut mitenkään löytää sanoja, mutta viimein hän sai selvitetyksi: