— Ja hänenhän täytyy olla syytön.
— Sitä minäkin uskon. Mutta hän ei tahdo puolustaa itseään. Ja miksi hän ei sitä tahdo tehdä? Kas, siitä juuri meidän on päästävä selville. Kyllä minä tiedän, että muutamilla on suoranainen uhrautumisen vimma. Se ei monesti ole mitään muuta kuin ylpeyttä ja itserakkautta sekin. Meidän on monta kertaa uhrauduttava, sillä Jeesus Kristus on siitä meille antanut elävän esimerkin, mutta meidän on pidettävä silmällä, minkä asian puolesta sen teemme. Uhrautumisen kruunulla ei sovi meidän jokaista turhamaista tunnettamme kaunistaa. Mutta jo on tästä tarpeeksi puhuttu. Minun täytyy mennä maitokamariin tarkastamaan.
Emäntä vei Annan mukanaan maitokamariin. Juuri heidän siellä ollessaan ilmestyi Mattilan Kalle ovelle.
— Tässä minä nyt olisin komennuksen mukaan, sanoi Kalle.
— No, vihdoin sinä tulitkin, sanoi vanha emäntä. — Missä sinä näin kauan olet viipynyt? Etkö muista, että sinun on kummiäitiäsi toteltava?
Kalle naurahti ja vastasi:
— Kyllähän minä kaiken ikäni olen sen saanut kuulla. Mutta mihin minua täällä nyt sitten tarvitaan?
— Luuletko sinä, että Antti on syyllinen murhaan? kysyi emäntä hyvin vakavasti.
Kalle vastasi totisena:
— Minun on sellaista hyvin vaikea uskoa, sillä tunnen Antin hyvin. Ei se mies murhaa tekisi, kun hän on niin väkevä, että ensin olisi voinut koettaa selkäsaunaa. Olen aina ollut huomaavinani, että väkevä mies ei tee murhaa, vaan heikko siihen eksyy.