— Olen elänyt koko nuoruuteni ajan Heikkilässä. Olen usein kävellyt oman kotini ja sinun kotisi väliä, mutta nyt vasta huomaan, että maa on sillä kohtaa hiukan viettävä. Ja nyt minä muistan, että kerran iljanteella kaaduin siinä. Minä vanha, hupsu nainen, minä vanhuuden höperö akka, joka en tätä heti muistanut! Minähän olin silloin aivan kuin auto. Jarrut pääsivät irti ja minä menin tiellä kumoon.
— Näkikö sitä kukaan? kysyi Kalle nauraen.
— Pidä suusi kiinni, vekara! sanoi emäntä.
— Tiedätkö, minne minä silloin menin? Sinun ristiäisiisi minä menin ja minun oli siellä sitten hiukan vaikea istua.
He tulivat murhapaikan kohdalle. Sinne oli kokoontunut joukko ihmisiä, jotka keskustelivat. Emännän mennessä ohitse kaikki tervehtivät häntä. Emäntä vastasi tervehdykseen ja asteli tietä eteenpäin. Tultuaan tallin taakse sanoi emäntä:
— Joka paikkaan noiden uteliaiden ihmisten pitääkin kokoontua! Nyt ne siellä päättelevät asioista omalla tavallaan, ja kun sitten joutuvat oikeudessa todistamaan, niin eivät enää tiedä, mikä on totta mikä valetta.
Kalle viittasi maantien vieressä olevaan hiekkakasaan, joka oli tuotu siihen maantien korjaamista varten, ja sanoi hiljaa emännälle:
— Katsokaa, hiekkakasan reunassa on aivan selvät auton pyörän jäljet. Auto on pysähtynyt tähän. Tuossa on vielä kivikin, jota varmuuden vuoksi on pidetty pyörän edessä, jotta auto ei pääse liukumaan.
— Kyllä minä näen, sanoi emäntä. — Mutta ehkä auto siinä on mennyt ainoastaan ohitse, sillä onhan tällä maantiellä liikettä.
— Katsokaa tarkemmin, sanoi Kalle. — Tuossa ei pyörän jälki menekään eteenpäin. Siis on auto seisonut tässä. Maantiellä näkyy vielä jälkiä siitä, että auto ensin on käännetty tässä.