Taas Anahita katsoi Haomaan viattomasti ja kiitollisesti, mutta tämä katse tunki Haoman sisimpään olemukseen, hän tunsi itsessään oudon väristyksen ja verensä syöksähtävän sydäntä kohti, vallan kuin sinä iltana, kun hän oli noutanut esiin rotkostaan pölyisen kitaransa ja helkytellyt sen kieliä vuorikosken säestykseen. Mutta hän koetti hillitä verensä kuohahdusta ja tukahuttaa sisällään heränneitä outoja tunteita. Kuitenkin hänen soinnukas, syvä äänensä värähteli kevyesti, kun hän virkkoi:
— Kävin suurvisiirinkin puheilla.
— Mitä hän asiasta sanoi?
— Hän oli asian puolella, mutta sanoi sen ajamiseen liittyvän paljon vaikeuksia ja vaarojakin.
— Arveluttaako yritys siis sinua?
— Ei suinkaan omasta puolestani, vaan sinun puolestasi.
— Miksi minun puolestani? Ilmoitanhan asian shaahille vasta silloin, kun olen saanut siitä täyden varmuuden.
— Mutta jo asian pelkkä tutkiminen voi tuottaa sinulle paljon vastustajia ja vihamiehiä, kuten edeltäjättärellesikin.
— Niitä en pelkää, sillä Allah on puolellani. Jos ihmisiä pelkäisin, en koskaan voisi toteuttaa sitä tehtävää, jonka Allah on minulle uskonut. — Mutta suostutko sinä panemaan turvallisuuttasi alttiiksi muunuskoisen asian hyväksi?
Haoma oli odottanut Anahitan katsetta, sillä sen viehkeys oli hänet lumonnut, ja kun kertojatar nyt taas loi sen häneen, tunsi hän voimakasta vavistusta koko ruumiissaan. Ja hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä alas Anahitan eteen ja vannoa Ormuzdin kautta hänen tähtensä menevänsä vaikka kuolemaan. Mutta hän sai vielä kuohahtavan verensä hillityksi ja huudahti ainoastaan: