— Ilolla uhraan minä vaikka kaikki jalon asiasi hyväksi.
Tyynnyttyään ja saavutettuaan jälleen malttiaan, huomasi Haoma, että hänen nyt täytyi poistua, jottei se lumous, joka hänet oli vallannut, kokonaan häntä kietoisi. Hän virkkoi siis:
— Jää hyvästi, kertojatar! Lähden asiaasi tutkimaan ja ainakin kevääksi toivon palaavani ja tuovani sinulle tietoja.
— Allahin siunaus ja apu matkalle! — sanoi Anahita helähtävän kirkkaalla äänellä.
Ennenkuin Haoma lähti, etsi hän vielä kerran Anahitan katsetta. Hän tahtoi painaa sen syvälle mieleensä innostavaksi ja johtavaksi valonvälkkeeksi matkallensa. Ja kun kertojatar vihdoin nosti luomensa, katsoi Haoma häneen niin täynnä ihailua, mutta myös niin täynnä hehkua, ettei Anahita voinut sitä silmäilyä kestää, vaan loi kummastusta ja miltei pelkoa ilmaisevat katseensa alas.
Hietakello-salissa odottivat Anahitan seuralaisnaiset. Myöskin hänen äitinsä, Sabeiha, vanha Tumadir sekä ystävätär Ferengis olivat siellä.
Silmät palaen säihkyvää tulta, astui Haoma heidän ohitsensa ja pysähtyi heitä tervehtimään. Hitain askelin saapui Anahitakin puutarhasta.
Haoma tervehti avaran etusalin ovelle tultuaan parsien jäähyväistervehdyksen. Silloin näki hän, kuinka Anahita katseli häntä, ja kertojattaren safiirinsinisissä silmissä oli taas entinen kaino, lapsellinen ja hyvä välke, joka lämmittävänä ja ylentävänä tunki Haoman sydämeen. Hän katui syvästi äskeistä intohimoista silmäilyään, ja hän loi kertojattareen viimeisen jäähyväiskatseen, joka oli täynnä nöyrää katumusta, ylintä kunnioittavaa ihailua.
Paksu rautaportti jymähti kiinni Haoman takana ja hän alkoi nopein askelin astua sykomoriin köytetyn ratsunsa luo. Syyspuolen taivaan raskaiden pilvien lomitse paistoi aurinko äkkiä esille ja kultasi koko Raghan tasangon tenhoavalla kullallaan. Haoman korvissa soi valtava soitto, voimakkaampi kuin vuorikosken kohina ja vastustamaton tunturimyrsky. Ja hänen sielussaan liikkuivat tavattoman onnellisuuden väreet, sillä nyt tunsi hän saavuttaneensa sen elävän ja toteutuneen ihanteen, joka hänelle tarjosi virkeän toiminnan ja tunteen syvinten kaihojen sopusuhtaisuuden.
Unissakävijän tavoin hän nousi ratsunsa selkään ja saapui toverinsa Vohumenon luo, joka kummeksien katseli hänen silmiensä salaperäistä välkettä ja poskiensa tavatonta punaa.