Seuraavassa tuokiossa ratsastivat molemmat kivisillan yli ja käänsivät kulkunsa luoteeseen, Kasvinin vuoristoa kohti.
YHDEKSÄS LUKU.
Pilveili taajaan, ja kylmä pohjantuuli puhalsi Elbursvuorilta päin. Syksyn tulo tuntui etenkin vuoristossa jo vallan selvästi. Vuorokauden olivat Haoma ja Vohumeno ratsastaneet luodetta kohti; vaan pari kertaa olivat he malttaneet pysähtyä levähtämään, virkistääkseen itseään ruualla sekä juottaakseen ja syöttääkseen ratsujaan. Nyt olivat he jo saapuneet Kasvinin ylhäiseen vuoristoon. Demurin lähettämä palvelija, joka oli tuonut vuorikoskelle matkaratsut, oli neuvonut tietä Kurdistaniin. Aluksi olikin Haomalla ja hänen toverillaan ollut hyötyä näistä matkaohjeista, niin kauan kuin selvät tiet heitä johtivat. Mutta kauempana erosi ehtimiseen teitä eri haaroille, ja silloin täytyi pitää korkeampia vuorenhuippuja tienviittoina. Välistä olivat he kohdanneet pienemmän karavaanin, joka neuvoi heitä oikeaan suuntaan. Haoman ei sopinut suorastaan ilmaista, että hän kumppaninsa kanssa oli matkalla Kurdistaniin, vaan täytyi hänen varovaisuuden vuoksi ainoastaan sanoa:
— Olemme parseja, ja matkustamme Thabarma-järven rannoille.
Päivä kallistui jo iltaan. Ratsastajat olivat saapuneet jylhään vuoriseutuun, jossa olivat kokonaan epätietoiset matkansa oikeasta suunnasta. Ei mikään karavaanikaan sattunut heidän tielleen, joten eivät nyt voineet turvautua uusiin matkaohjeisiin. Haoma rupesi senvuoksi luulemaan, että he olivat kokonaan eksyneet pois oikeasta suunnasta. Ei ollut enää pitkä aika illan pimenemiseen, ja tummapilvinen taivas jo levitti hämärää. Vinha pohjantuuli rupesi lennättämään suuria lumihiuteita ratsastajia vastaan. Ensi kertaa he, lauhkeiden seutujen asukkaat, näkivät lunta. Haoman mieleen muistuivat ne vanhat Iranin sankaritarut, joissa kerrotaan Ahrimanin ylhäältä vuoristosta lähettäneen murhaavan lumimyrskyn hautaamaan niitä sotajoukkoja, joita hän vainosi. Hän tuli ajatelleeksi, ettei Ahriman häntäkään eikä hänen kumppaniaan ollut jättävä ahdistamatta, ja että pimeyden ruhtinas kenties juuri lumimyrskyn muodossa valmisti heille ensimäisen vastuksen. — Mutta Ormuzd oli kyllä lieventävä tämän vastuksen vaikutukset!
Vohumeno pyyhkäisi kädellään hihaansa ja otti siitä kouraansa lunta.
Uteliaana ja ihmetellen hän katseli lumipalloa ja virkahti:
— Kuinka se on valkeata ja kylmää!
— Ei ole kumma, että se voi jäätää jäsenet ja hyytää veren, kun se tuulen kiidättämänä laskeutuu alas tuntureilta, sanoi Haoma.
Lumisade tihenemistään tiheni, ja lumi rupesi tupruilemaan tuulessa.
Kauempana näyttivät vuoret olevan tiheän valkean sumun peitossa.
Etäältä kuului valtavaa kohinaa ja huminaa.
— Pilvet estävät meiltä tänä iltana tähtien opastuksen — huomautti
Vohumeno.