— Parasta on, että haemme itsellemme suojapaikan kallion laidassa — sanoi Haoma.
— Tiekin käy epävarmaksi ja vaaralliseksi, sillä tuo valkea jauho tekee koko seudun samankaltaiseksi. Helposti saattaa ratsu erehtyä ja astua syvyyteen.
Kumpikin katsoi vaistomaisesti sivulle ja huomasi, että he ratsastivat kaitaa kallionreunaa pitkin, jonka vieressä ammoitti huimaavan syvä kuilu.
— Tähän kohtaan ei ole hyvä jäädä — virkkoi Haoma.
— Ei; mutta tuntuu melkein kuin tässä taas kulkisi käytetty tie, joka ehkä kohta vie meidät ihmisasunnoille tai ainakin väljemmille vuorialueille.
Lumimyrsky kiihtyi hetki hetkeltä yhä raivokkaammaksi, niin että enää tuskin saattoi selvästi eroittaa kalliot sylen ympäristössä. Ja vinha pohjantuuli rupesi jäätämään ratsastajien jäseniä. Tosin irroittivat he satulan nappulaan kiinnitetyt turkiksilla vuoratut vaippansa ja pukivat ne ylleen. Mutta ollen lauhkeiden seutujen asukkaita ja tottumattomia pakkaseen, tunsivat he siitä huolimatta jäisenkylmiä väreitä ruumiissaan. Heidän kätensä kohmettuivat jäykiksi, niin että vaivoin saattoivat pitää kiinni ratustimista. Kinokset kasvoivat kasvamistaan, ja polviin asti upposivat ratsut niihin.
— Ahriman uhkaa meitä tuholla — sanoi Haoma katkaisten tuskallisen äänettömyyden. — Mutta Ormuzd ei ole meitä unhoittava!
Samassa näytti kaita kalliotie hiukan laajenevan vasemmalle.
Kallionseinä näet siinä kohdin muodosti vähäisen syvennyksen.
Vohumeno huomasi tämän:
— Tässä kohden on tie avarampi, valtijas. Astukaamme hevosen selästä ja hakekaamme suojaa kallioseinämän luota. Toivotonta on meidän koettaa ponnistella eteenpäin tässä loppumattomassa lumimeressä.
Haoma huomasi Vohumenon neuvon oikeaksi, pysäytti ratsunsa ja kiipesi alas sen selästä. Kömpelösti se hänelle onnistui, sillä jäsenet olivat kylmästä vallan jäykistyneet. Vohumenon kanssa asettui Haoma kalliosyvennykseen. Mutta se oli niin matala, että heidän täytyi seisoa selkä kyyryssä, nojaten hevostensa satuloihin. Myös nämät uskolliset eläimet näyttivät kärsivän pakkasesta. Tuon tuostakin niiden voimakkaat ruumiit vavahtelivat kylmän väreistä. Kalliosyvennys tuotti Haomalle ja Vohumenolle vaan vähäistä suojaa, sillä se oli avoinna pohjoiseen päin, josta vuoriston kaikki pahat henget kuormittain heittelivät lunta poloisia kohti. Ei siinä auttanut potkia lunta syrjään. Kinokset kasaantuivat kasaantumistaan; jo seisoivat ratsastajat ja ratsut yli polvien uponneina niihin. Kerivan rimpuili onnettomana kinoksissa.