Vohumeno näytti olevan, karaistumpi tätä kaikkea kärsimään; Haoma taas tunsi jo kuolettavan jäätävää lamausta koko ruumiissaan ja hän vajosi vallan kuin horrostilaan, siinä nojatessaan vavahtelevan ratsunsa selkään. Hän katseli kuitenkin vielä edessään tupruilevaa lunta, joka pimeän rajalla olevassa hämärässä muodostui kaikennäköisiksi hurjasti tanssiviksi henkiolennoiksi. Tuntui siltä kuin nämät pitkät, notkealiikkeiset olennot olisivat hänen edessään ilkkuen tanssineet kamalaa kuolontanssiaan. Mutta kohta katosivat liehuvat lumiolennot. Haoma vaipui yhä syvempään horrokseen. Korkea lumikinos tuntui viileänä ja pehmeänä vuoteena sulkevan hänet syliinsä. Hänestä näytti lähiseutu kirkastuvan, ja nyt levisi hänen eteensä äärettömän avara, pehmeän lumen peittämä tasanko. Kuu pani tämän lumipeitteen kimmeltelemään hopealle, ja suuret silkkiplataanilehdet pistivät siellä täällä esiin hangista. Kaukana näkörajalla rupesi näkymään kirkas liekinkaltainen hohde, joka läheni ja suureni. Haoma eroitti jo tuon hohteen keskeltä valkoisiin puetun solakan nuoren immen, joka kantoi kädessään isoa silkkiplataani-oksaa. Hän lähestyi lähestymistään ja ojensi sitä Haomaa kohti. Nyt tunsi Haoma tytön siniset safiirisilmät. Ne katsoivat häneen niin lapsellisen viattomasti, niin täynnä hyvyyttä ja suloa, että Haoma tunsi sydämensä lämpenevän ja kyynelten kirpoavan poskille sekä niiltä alas viileään ja korkeaan hankeen.
Äkäinen tuulenpuuska lennätti lunta ratsun ja Haoman kasvojen yli. Valoisa unikuva katosi ja Haoma heräsi horroksestaan. Silloin hänen hevosensa kumeasti hirnui, ja sen jykevät jäsenet vavahtelivat voimakkaasti. Vohumeno laski vahvan, kylmästä kohmettuneen kätensä Haoman olalle ja virkkoi:
— Liikkukaamme tai painikaamme, jotta ei veremme hyytyisi.
Vasta hetken päästä Haoma tajusi kumppaninsa sanat. Hän koetti liikkua, mutta kangistuneet jäsenet melkein kielsivät kaiken palveluksen. Kulkkuun takertuneella äänellä hän sai sanotuksi:
— Jos Ahriman minut tuhoaa ja jos sinä jäät eloon, niin sano kertojattarelle, että pysyin uskollisena hänen asialleen.
— Emme kumpikaan joudu tuhon kitaan — lohdutti Vohumeno. — Lumitulva on jo harvennut ja myrskykin lauhtunut. Painikaamme nyt ja laittakaamme veri taas kiertämään. Sitten nousemme jälleen ratsujen selkään ja lähdemme liikkeelle. Sillä parempi on sentään olla liikkeellä, kuin tähän jähmettyä.
Tämän sanottuaan hän rupesi ravistelemaan Haoman vartaloa ja jäseniä, ja hetken kuluttua kumpikin tunsi jähmeän jäykkyyden hieman heltyvän ja ruumiinlämmön kohoavan. He jatkoivat yhä vielä liikkeitään, kun omituinen ääni tunki molempien korviin. Haoman hevosen jalkojen väliin kyykistynyt Kerivan höristi korviaan ja karkasi esiin kinoksesta.
Äskeinen ääni toistui lähempänä, ja nyt saattoi jo eroittaa, että se oli ihmisääni. Kerivan ei enää voinut hillitä itseään, vaan päästi kajahtavan haukunnan. Hetken senjälkeen näkivät Haoma ja Vohumeno edessään jotakin mustaa, joka liikkui, ja tämän tultua vielä lähemmäksi he eroittivat lyhyen, kinoksien kanssa taistelevan ihmisvartalon. Sama ääni, joka äsken oli kuulunut kauempaa, kysyi nyt:
— Oletteko joutuneet lumihenkien kynsiin, ystäväni?
— Niin olemme. — Kuka olet sinä? kysyi Vohumeno.