Vasemmalla seinustalla oli matala, patjoilla peitetty kohonne. Sitä osoitti vanhus vierailleen ja virkkoi:
— Laskeutukaa patjoille lepäämään. Jäykät jäsenenne sitä kyllä tarvitsevat.
Samassa vanhus sieppasi laudakolta pullon, kaasi siitä nestettä pikarin puolilleen ja ojensi tämän Haomalle:
— Tässä vielä lisää lämmittävää juomaa.
Haoma ja hänen kumppaninsa paneutuivat, pikarin sisällystä maisteltuaan, pitkäkseen kohonteen patjoille. He tunsivat jalkansa puutuneiksi ja raukeiksi, ja Haoma koetti lyömällä jalkojaan yhteen poistaa niistä pistelevän kivun.
— Voin arvata, sanoi vanhus, että jalkanne ovat kylmettyneet.
Malttakaa hiukka!
Näin sanottuaan hän riensi ulos ja palasi hetken kuluttua sisään, lumella täytetty savimalja kädessä. Varovaisesti hän irroitti patjoilla lepäävien jalkineiden hihnat, riisui jalkineet pois, ja rupesi vieraidensa jalkoja hieromaan.
Ihmetellen katsoi sekä Haoma että Vohumeno häneen, ja Vohumeno huudahti:
— Miksi tuot meille tuota tuhoavan kylmää ainetta?
Vanhuksen lyhyt harmaa tynkäparta rupesi liikkumaan, ja hän nauroi omituisen äänisesti, ikäänkuin sisällisesti ja katkonaisesti. Mutta siinä naurussa oli jotakin hyvänsävyistä ja rohkaisevaa.