— Onhan tämä vaan kylmää lunta — sanoi hän. — Ja saattaapa se tuolla ulkona runsaasti kasaantuneena ja pohjantuulen lennättämänä surmata ja haudata alleen. Mutta näin käytettynä, ystäväni, palauttaa se lämmön kangistuneisiin jalkoihinne. Siten moni seikka, joka on paha ja vahingollinen, oikealla tavalla ja sopivassa määrin käytettynä, muuttuu hyväksi.
Ja todistaakseen puheensa totuuden, rupesi vanhus tarmon takaa lumella hieromaan matkamiesten jalkoja. Pian tämän tempun hyvä vaikutus tuli näkyviin, sillä punainen ihoväri rupesi palaamaan paleltuneisiin jalkoihin, ja pistelevä tunne katoamaan. Haoma ja Vohumeno rupesivat, huomattuaan lumen hyväntekevän vaikutuksen, itse tällä viileällä valkoisella aineella hieromaan jalkojaan. Hieronta tuotti heille vielä toisenkin edun: se palautti ruumiinlämmön ja teki jäsenet notkeiksi.
Kun vanhus katsoi hieromisen jo riittäväksi, peitti hän vieraansa jalat isolla tiikerintaljalla ja pyysi heitä lepäämään, kunnes hän oli tarjoava heille ruokaa. Siihen ei pitkiä aikoja kulunut, sillä tuli oli, vanhuksen ollessa etsimässä eksyneitä, tehnyt tehtävänsä, ja paisti tuoksui jo valmiina. Vanhus irroitti sen, pani sen savivadille, nouti ulkoa ruokasäilöstään leipää, sieppasi laudakolta ison, pitkäkaulaisen viinillä täytetyn savipullon ja muutamia veitsiä ja asetti sitten kaikki matalalle, makuukohonteen korkuiselle pöydälle vieraidensa luo. Itselleen otti ukko nahalla päällystetyn patjan, jonka siirsi pöydän ääreen. Ja kaadettuaan viiniä pikareihin sekä otettuaan veitsen käteensä, paistia leikatakseen, sanoi hän, tyytyväisesti hymähdellen:
— Ateria on valmis! ystäväni. Toivon, ettette sitä halveksi.
Halukkaasti noudattivat nälistyneet matkamiehet isäntänsä kehoitusta, ja pysyen kyynäspäätä vastaan nojaavassa asennossa makuukohonteella, he alkoivat veitsellään leikellä mehevästä paistista aimo viipaleita. Heidän elinvoimansa alkoivat herätä ja luottamus matkan onnistumiseen palasi.
— Ormuzd ei siis meitä hyljännyt — sanoi Haoma hetken kuluttua.
— Vai olette te parseja — virkkoi vanhus tämän johdosta. — Onni teidät siis ohjasi minun majani läheisyyteen.
— Mitenkä niin? — kysyi Vohumeno.
— Ette näy tietävän — jatkoi vanhus — missä seuduin liikutte. Tässä on vallan lähellä Alamut, assassiinien vahva linna. Onpa ihme, ettette joutuneet sen väijyvien fidaavien käsiin. Parsit ovat heille makupaloja.
Hämmästys valtasi Kurdistaniin matkaavat, ja Vohumeno loi Haomaan katseen, jossa välkähti äkillinen epäluulo heidän isäntäänsä ja hänen vieraanvaraisuuttaan kohtaan. Haoma huudahti: