— Saisimmeko nähdä myös Alamutin peljätyn suurmestarin, Ibn es-Ssabbacfrin? — kysyi Haoma, jota ajatus näin odottamatta päästä kuuluisaa hashish-juhlaa katsomaan, viehätti.
— Hän on juhlan johtaja, vastasi erakko.
Vohumeno, joka pitkällisten vankilassa kestettyjen kärsimystensä vuoksi oli tullut ihmisvihaajaksi ja perin epäluuloiseksi, katsoi pitkään ja vakuuttavasti Haomaan, saadakseen hänet huomaamaan, että tässä saattoi piillä suuri vaara heille. Nyt hän selvästi luuli käsittävänsä vanhuksen menettelyn: Vanhus osoittautui ystävälliseksi ja vieraanvaraiseksi, viedäkseen heidät harhaan. Lopuksi hän, luullen täydelleen saavuttaneensa heidän luottamuksensa, suoraa päätä houkutteli heitä ansaan. Epäilemättä äijä oli Alamutin viekkaimpia kätyreitä. — Mutta Vohumeno kyllä aikoi olla varoillaan ja panna ukon tuumat myttyyn.
Lääkäri-erakko huomasi vieraidensa vaitiolosta ja varsinkin Vohumenon omituisista kasvojenilmeistä, että he epäilivät hänen tarjoumuksensa vilpittömyyttä, ja hän selitti:
— On luonnollista että epäilette minua, että luulette minua kenties petturiksi ja Alamutin kätyriksi. Enkä voi rehellisiä aikeitani suhteenne mitenkään muuten todistaa, kuin vetoamalla Allahin säätämään islaminuskoisen kestiystävän-velvollisuuksiin, joita pidämme pyhinä. Mutta te olette parseja, ettekä saata luottaa islaminuskoisen vakuutuksiin.
— En suinkaan tahdo sinua loukata — huomautti Vohumeno. Tahdon puolestani kernaammin uskoa, että olet rehellinen ja että tahdot kunnioittaa koko Itämailla pyhänä pidettyä kestiystävyyttä. Mutta tiedät myös, ettei Alamut kunnioita mitään, ettei se pidä mitään pyhänä. Kuka takaa meille, ettet sittenkin ole Alamutin kätyri, ja ettet johda meitä salakäytävääsi pitkin keskelle Alamutin kotkankitaa. Henkemme ja matkamme ovat tärkeämmät kuin tuollainen kevytmielinen ja umpimähkäinen uteliaisuuden tyydyttäminen.
— Olet oikeassa, ystäväni — sanoi erakko. Näytänpä teille siis tien, jota kulkemalla vältätte Alamutin vakoilijat. Niitä muuten myöhemmin tänä yönä ei liene liikkeellä, sillä nyt juhlii ja mässää koko Alamut.
Haoma oli vaipunut syviin mietteisiin. Hänen haaveelliset tummat silmänsä näyttivät katsovan jonnekin kauas, ja hän tuskin kuuli, mitä erakko ja Vohumeno puhuivat.
— Mutta miksi et sinä ole pitoihin pyydetty… vai aiotko sinne mennä myöhemmin? — kysyi Vohumeno.
— Minäkö? Mitäpä vielä. Olin kerran nuori minäkin, kuin te, silmäni paloi kuin teidän, ja veri kiehui suonissani. Nyt ovat jo tunturituulet sammuttaneet silmäni hehkun, talviset lumet ovat jäähdyttäneet kiehuvan veren. Nyt olen melkein katsoja vaan elämän polulla, enkä enää suuresti osanottaja.