Vohumeno tuli nyt ajatelleeksi, että he joka tapauksessa, täällä Alamutin alueella, olivat erakon käsissä, että tällä saattoi olla kymmenen eri keinoa Alamutin väelle ilmaista vieraiden läsnäolon, jos hän todella oli liitossa "kotkanpesän" kanssa. Ja ajatellen, että Haoma itsekseen saattoi pitää häntä pelkurina, virkkoi hän:
— Jos päätät lähteä hashish-juhlaan, valtijas, seuraan minä mukanasi. En äsken peljännyt omin henkeni puolesta, sillä se on vähäarvoinen, vaan sinun turvallisuutesi ja henkesi puolesta. Minne päätätkään mennä, valtijas, seuraan sinua, puolustaakseni sinua viimeiseen saakka.
— Kiitos uskollisesta toveruudestasi — huudahti Haoma, tarttuen
Vohumenon käteen.
— Siinäpä hyvät ystävykset! huomautti vanhus, katsellen vieraitaan kunnioittavasti. — Tuo minua suuresti miellyttää, ja Allah minua rankaisisi, jos teille mitään pahaa tekisin.
Ulkoa kuului samassa hevosen kavion kopinaa, ja matkamiehet säpsähtivät tämän oudon äänen katkaistessa hiljenneen tuulen huminaa.
— Ken tänne tullee ratsain? — kysyi Vohumeno.
— Luullakseni ei kukaan, vastasi erakko. Omat hevosenne arvatenkin kärsimättöminä kavioitaan kopisuttavat.
Eikä vanhus ollut erehtynyt, sillä kopina toistui vallan seinän takana.
Vohumeno muisti nyt, että he itse, saadessaan suojaa ja ruokaa, vallan olivat unhoittaneet hevosensa.
— Ratsumme kaipaavat rehua — sanoi Vohumeno. — Lähdenpä niitä ruokkimaan!