— Jätä se minun toimekseni — pyysi erakko. — Levätkää te, minä menen antamaan ratsuillenne vuoheni rehua.
— Olemme itse ottaneet mukaamme rehua karujen vuoristopolkujen varalle — huomautti Vohumeno. — Rehusäkit riippuvat satuloiden takana.
— Kyllä ne löydän. Levätkää vaan! Ja siepaten pienen lyhtynsä lähti vanhus ulos majasta.
— Hän on paha henki, jos hän kaikesta huolimatta meitä pettää — ajatteli Vohumeno itsekseen. — Mutta hän ei virkkanut mitään.
Haoma oli aterian loputtua jäänyt istumaan makuukohonteelle puoleksi nojaavaan asentoon. Katsellessaan lavean lieden hiilosta, muistui hänen mieleensä hänen yksinäinen rotkonsa ja vuorikosken kodikas pauhina. Ja kodinkaipaus valtasi hänet. Yksinäisestä kodista siirtyivät hänen mielimietteensä pitkän kaltevalle mäenylängölle ja ruusupuutarhaan, jota pieni kaunis käsi hellän huolellisesti hoiti. Ja hänen edessään välkkyivät safiirinsiniset silmät, tuo lapsellisen hyvä ilme, tuo viaton ja kaunis välke. Melkein Haoma tunsi sääliä näiden silmäin hentoa — ja kuten hän ajatteli — turvatonta omistajatarta kohtaan. Sillä huolimatta vartijoistaan oli Anahita hänen mielestään hyljätty autioon ja syrjäiseen linnaan, Elbursvuorilta puhaltaville jäisille pohjantuulille alttiiksi jätetty. Kuinka kernaasti Haoma olisi sijoittanut asuntonsa lähelle tuota linnaa, valvonut sitä ja häätänyt kaikki viholliset sen tienoilta. — Mutta kolkon talven kuluttua oli taas saapuva armas kevät; silloin olivat pohjantuulet ja kaikki huolet katoavat — ja Haoma oli rientävä kertojattaren linnaa vartioimaan!
Vanhus palasi ulkoa ja virkahti:
— Teillä on oivat ratsut: kauniit ja tuliset, kuin ruhtinaan tallista lähteneet!
Hän jatkoi:
— Sitokaa jalkineet jalkoihinne ja valmistautukaa lähtemään hashish-juhlaan. Ei enää viivy pitkää aikaa, kunnes se alkaa.
Matkamiehet kavahtivat ylös lepokohonteelta ja rupesivat varustautumaan salaperäistä käyntiä varten.