Näin kuiskattuaan osoitti vanhus keltaisen verhon peittämää leveää oviaukkoa, joka sijaitsi oikealla salaisista katselijoista, tummassa kallioseinässä.
Soihtuja kantavat palvelijat olivat sillävälin ruvenneet sytyttämään korkeajalkaisia, seinäin viereen asetettuja kuparilamppuja, ja pian levisi rotkosaliin vahva valaistus. Lamput sytytettyään, poistuivat palvelijat sivuovesta.
Pitkä Kirka hieroi tyytyväisenä käsiään. Näytti siltä kuin hänen ponnistuksensa vallan pian veisivät hänet toivomustensa perille. Voitonvarmana hän vielä kuiskasi pari sanaa lähimmille herättäjille ja poistui harppaillen ja horjuen keltaisen oviverhon taaksi.
Syrjäovesta palasivat äskeiset palvelijat kantaen käsissään kookkaita hopeaisia juomamaljoja. He pysähtyivät kaikki oven eteen ja näyttivät odottavan jotakin.
Silloin palasi Kirka sisään keltaisen oviverhon takaa, jonka hän veti syrjään. Joukko harsottomia naisia, joiden posket hohtivat, ja joilla oli jalokivillä koristetut komeaväriset hameet yllä, tuli sisälle ja asettui leveän oviaukon eteen levitetylle paksulle intialaiselle matolle. Kukin näistä naisista kantoi jotakin soitinta kädessään; millä oli canunharppu, millä intialainen huilu, millä hopeakello, millä rumpu ja millä mikin. Kirkan annettua merkin näille soittajattarille, rupesi heistä jokainen kaiuttamaan soitintaan. Ja kaikki soittimet yhtyivät hurjantahtiseksi kovaääniseksi soitoksi, joka kiihtyi ja koveni hetki hetkeltä. Salaisten katsojienkin soppeen kajahti se kovin vahvasti, ja huilujen kirkuvat juoksutusäänet viilsivät repäisten heidän korviaan.
Hetken aikaa oli tätä soittoa kestänyt, kun muutamat nukkuvista fidaaveista rupesivat heräämään. Nopeasti riensivät maljoja kantavat palvelijat silloin esille, kaatoivat hopeamaljoistaan korkeisiin pikareihin vaahtoavaa juomaa ja ojensivat pikarin heräävälle fidaaville. Kun nämät, vielä uni silmissä, eivät itse tarpeeksi tanakasti ottaneet kiinni pikarista, tukivat palvelijat heidän kättänsä, kohoittaen pikarin heidän huulilleen.
— Se on huumaavaa hashish-juomaa — kuiskasi erakko.
Yhä useampi fidaavi heräsi ja maisteli tulista hashish-pikaria. Soitto jatkui kiihtyvässä tahdissa, ja räikeät huilujuoksutukset viileskelivät korvakalvoja. Kun melkein kaikki fidaavit olivat hereillä ja maistelleet hashishia, joka näytti polttavan heidän suonissaan ja panevan heidän silmänsä omituisesti hehkumaan, ilmestyi leveästä oviaukosta saliin kymmenkunta kultakuteisiin vaatteisiin puettua miespalvelijaa, jotka kantoivat leimuavia, myskille tuoksahtavia ambrasoihtuja. He muodostivat soihtukujan oven eteen. Seuraavassa tuokiossa astui oviaukosta sisälle purppuranpunaiseen silkkikaapuun puettu mies, jolla oli läpitunkevat katseet ja kotkannenä, ja jonka pitkä harmahtava parta valui alas rinnalle. Hänellä oli hidas astunta ja kuninkaallisen käskevä ryhti. Okeassa kädessään hän piti kultasauvaa, ja hänen päässään loisti valkoinen, jalokivistä hohtava silkkiturbaani. Leveän oviaukon vieressä, salakäytävään päin, oli kohoama, jota eivät Haoma ja Vohumeno vielä olleet huomanneet, tarkkaavaisesti katsellessaan fidaaveja ja heidän herättäjiään ja juomalaskijoitaan. Tälle kohoamalle johti muutama porras; punavaippainen ylpeäryhtinen mies nousi ylös nämät porrasaskeleet ja asettui seisomaan kohoamalle.
— Ibn es-Ssabbach — kuiskasi erakko pimeässä komerossa oleville.
Haoma ja Vohumeno olisivat sen arvanneet erakon sanomattakin, sillä niin huomattavasti punaviittainen mies erosi muista, niin käskevä ja hallitseva oli hänen katseensa.